Flunssaa eli nuhakuumetta aiheuttaa yli 200 erilaista virusta.

Ne leviävät joko käsien tai ilman välityksellä. Mitä voimakkaammin flunssapotilas oireilee ja mitä pidempään hänen kanssaan on tekemisissä, sitä todennäköisempi on tartunta.

Kun taudinkantaja niistää, hänen käteensä tarttuu nenän eritteitä, kuten limaa, limakalvojen soluja, tulehdussoluja ja viruksia. Tartuntavaara on suuri, jos kättelet ihmistä, joka on juuri niistänyt tai aivastanut, ja kaivat sen jälkeen nenääsi eli siirrät kaverin virukset omalle limakalvollesi.

Myös epäsuora tartunta on mahdollinen. Viruksen voi saada bussin katosta roikkuvasta lenkistä tai tangosta, jota flunssapotilas on juuri koskettanut. Virukset kuivuvat kuitenkin helposti ja tarvitsevat nopeasti siirron uudelle limakalvolle jatkaakseen elämäänsä. Jos lenkkiä tai tankoa ei kosketa tuoreeltaan, vaara ei ole kovin suuri.

Ilmatartunta on sitä todennäköisempi, mitä lähempänä ja mitä enemmän ihmiset aivastelevat ja yskivät. Myös altistusaika ratkaisee. Riski on pieni, jos olet bussissa vain lyhyen aikaa. Täpötäysi ja ikkunat huurussa oleva ruuhkabussi luo oivalliset olot aerosolitartunnalle.

Flunssan saa silti helpommin muualta kuin bussista. Esimerkiksi tarhassa päivänsä viettävän lapsen on vaikea väistää tartuntaa. Hyvä flunssan levittäjä on nalle, jota lapset vuorotellen halivat. Flunssainen lapsi kotona lieneekin varmempi tartuttaja kuin satunnainen reissu ruuhkabussissa.

Miten sitten estää tartuntaa? Ei kannata kaivella nenää ja kannattaa pestä kädet. Enempää tuskin voi tehdä. Bussissa voi yrittää vältellä yskijöitä, mutta se on vaikeaa ja aiheuttaa helposti ihmissuhdeongelmia.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 8/2000

Vastaaja:


Pentti Huovinen


ylilääkäri


Kansanterveyslaitoksen mikrobilääkelaboratorio

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018