Suolaa käytetään useimmissa elintarvikkeissa niin vähän, ettei sillä ole merkitystä säilyvyyden kannalta.

Esimerkiksi etikkasäilykkeissä suola on vain mauste. Suurina pitoisuuksina suola säilöö, koska se sitoo tehokkaasti vettä: olot muuttuvat liian kuiviksi bakteerien kasvaa.

Veden sitojana ruokasuola eli natriumkloridi on jonkin verran tehokkaampi kuin ihmisen terveydelle paremmat mineraalisuolat, jotka sisältävät natriumkloridin ohella kaliumkloridia ja magnesiumsuoloja, mutta ero ei ole suuri. Mikrobeja ruokasuolan natrium ei vahingoita sen tehokkaammin kuin magnesium tai kalium.

Nykyisin on monia suolausta terveellisempiä säilöntätapoja. On otettava huomioon, että mineraalisuolassakin on terveydelle haitallista natriumia, vaikkakin vähemmän kuin tavallisessa ruokasuolassa. Säilövinä pitoisuuksina terveyshyötyä ei välttämättä enää ole. Hyvin suurina pitoisuuksina mineraalisuolat saattavat lisäksi maistua kitkeriltä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 7/1997

Vastaaja:


Marita Ruusunen, Sari Rahkonen


tutkija, mikrobiologi


Helsingin yliopiston elintarviketeknologian laitos

o_turunen
Seuraa 
Viestejä11792
Liittynyt16.3.2005

Miten hyvin mineraalisuolat säilövät?

jussipussi 15.03.2014 klo 19:07 On otettava huomioon, että mineraalisuolassakin on terveydelle haitallista natriumia Tutkijoiden kirjoittamana outo lause mielestäni. Jos Sari tai Marita lukee tätä voisitteko hieman valaista tuota lausetta tarkemmin. Mielenkiintoinen ajatus, että mineraalisuolassakin on natriumia. Tiettävästi Saksassa on ziljoonia tonneja sellaista mineraalisuolaa maan alla, joka on pääasiasiassa natriumkloridia. Taitaa tuollaista pääasiassa natriumkloridista muodostunutta...
Lue kommentti

Korant: Oikea fysiikka on oikeampaa kuin sinun klassinen mekaniikkasi.
Korant: Jos olet eri mieltä kanssani olet ilman muuta väärässä.
offmind: Laattatektoniikka on tietenkin puhdasta hölynpölyä.

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018