Yleisimmin hyväksytty käsitys on, että ihmislaji kehittyi Afrikassa alun perin tummaihoisena noin 200 000 vuotta sitten.

Varhaiset nykyihmiset vaelsivat Afrikasta Eurooppaan ja Aasiaan ja sieltä edelleen Amerikkaan todennäköisimmin viime jääkauden lämpimien välivaiheiden aikana 120 000–20 000 vuotta sitten. Kun ihmisiä siirtyi päiväntasaajan läheltä pohjoisemmille seuduille, väestöissä alkoi yleistyä vaaleampi ihonväri, jota luonnonvalinta vahvasti suosi.

Tumma iho on päiväntasaajan seuduilla edullinen, koska se suojelee auringon voimakkaan ultraviolettisäteilyn haitoilta. Toisaalta ihmisen elimistö tarvitsee ihoon tunkeutuvaa auringonsäteilyä D-vitamiinin tuottamiseen. Heikommassa auringonpaisteessa ihmisen kannatti siis vaalentua. Emme tiedä, kuinka pitkän ajan tämä kesti eri väestöissä. Joka tapauksessa se on vaatinut tuhansia, ehkä jopa kymmeniätuhansia vuosia.

Äskettäin kalifornialaiset antropologit vertasivat yli kymmenen vuoden aikana satelliittimittauksin kerättyjä vuotuisen uv-säteilyn määriä alkuperäisväestön ihonväriin eri puolilla maailmaa, ja yhteys osoittautui niin selväksi kuin uskottiinkin (Science 289:1461).

Ihmisen ihonväri pistää silmään mutta ei oikeasti erota ihmisiä roduiksi. Esimerkiksi ”euripideissä” ja ”negrideissä” on molemmissa sekä hyvin vaaleita että hyvin tummia väestöjä. Kaikkien ihmiskunnan ”rotujen” väliset geneettiset erot ovat sitä paitsi pienempiä kuin erot samaan ”rotuun” kuuluvien yksilöiden välillä, joten ihmislajin jakaminen roduiksi ei edes ole tieteellisesti perusteltavissa. Parempi olisi puhua alueiden alkuperäisväestöistä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 7/2000

Vastaaja:


Juha Valste


biologi


ihmisen evoluutioon erikoistunut tiedetoimittaja

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017