Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012

Ihmisen ihossa on sekä kylmään että lämpimään reagoivia hermosyitä.

Ne vastaavat ärsykkeeseen noin 10–45 asteen välillä, kylmähermot alueen alapäässä ja lämpöhermot yläpäässä. Näiden hermojen tehtävänä on osallistua elimistön lämmönsäätelyyn, ei varoittaa äärilämpötiloista.

Alle 10 ja yli 45 asteen lämpötiloihin reagoivat ihon kipuhermot. Niiden tehtävänä on suojata ihoa vammautumiselta, jäätymiseltä tai palamiselta.

Ilman lämpötilan aistiminen vaihtelee kovasti olojen mukaan. Yksinkertaisinta on pohtia ihon kykyä aistia nesteiden kylmyyttä tai kuumuutta.

Kipuaistimus voimistuu jyrkästi veden lämpötilan noustessa 45 asteesta 60:een. Tuota kuumempien vesien lämpötilaeroja ihminen tuskin pystyy arvioimaan. Elimistöllä ei ole tarvetta tietää, oliko vesi vaikkapa 90-asteista; pääasia on, että vetää käden nopeas­ti pois ja estää palovamman syntymisen.

Alle kymmenasteisissa vesissä ihomme kipuhermot alkavat viestittää epämiellyttävää jääkylmää. Ne erottavat kymmenasteisen veden nolla-asteisesta.

Hiilihappojää eli kuivajää on –79-asteista. Kun siihen tarttuu paljain käsin, nopeasti syntyvä paleltumavamma aiheuttaa polttavaa kipua. Aistimuksen perusteella on mahdotonta arvioida jään lämpötilaa.

Vastaaja:


Pertti Mustajoki


professori ja sisätautien erikoislääkäri

Brainwashed
Seuraa 
Viestejä9581
Liittynyt20.1.2013

Miten kuumaa ja kylmää tunnemme?

Aihetta hippasen liipaten... Kokemani perusteella pidän kudoksen jäätymistä pahenpana kuin palamista - en tosin tiedä mikä on lääketiteellinen kantaa asiaan - koska olen useita kertoja polttanut paikkojani karrelle vuosien saatossa, ja kaikki melko hyvin parantuneet, mutta lapsena palellutin näppini, jolloin niistä meni osittain tunto, jonka johdosta jäädytin vahingossa oikein kunnolla oikean etusormeni kuivajäällä reilu kymmenen vuotta sitten. Sormenpää on käytännössä nyt täysin tunnoton, ja...
Lue kommentti
JPI
Seuraa 
Viestejä24831
Liittynyt5.12.2012

Miten kuumaa ja kylmää tunnemme?

Ronron 26.10.2014 klo 14:55 Joskus kun laittaa käden esim jääkylmään veteen olettaen, että se olisi kuumaa, se myös tuntuu polttavan kuumalta. Vastaavasti kun laittaa käden tulikuumaan veteen, voi se tuntua jääkylmältä. Ilmeisesti aivot tulkitsevat näitä kipuaistimuksia mm sen perusteella mitä oletamme etukäteen. Jep, noin on. Olen itsekkin huomannut/tuntenut väärin, joskus kun lämpötiilaero on suuri voi tuntemus aluksi olle ihan muuta kuin todellisuus. Itse asiassa mulla on sellainen jännä...
Lue kommentti

3³+4³+5³=6³

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018