Suomessa huomattiin noin 20 vuotta sitten, että talitiaisen laulusäe olisi varsinkin kaupunkiympäristössä lyhentynyt ti-ti-tyystä kaksitavuiseksi säkeeksi ti-tyy tai tyy-ti.

Samaa ei havaittu Länsi-Euroopassa, mutta siellä pitkä laulu on aina ollut harvinainen. Säkeen lyhenemisen syyksi oletettiin kaupunkien taustamelua. Ajateltiin, että uudenlaiset laulut läpäisisivät helpommin ”melumaskin”.

Tuoreimpien tietojen mukaan tintti on kuitenkin hyvin taitava erottamaan signaalin taustahälystä. Melun vaikutusta vastaan puhuu sekin, että laulu on muuttunut myös maaseudulla. Laulutyyppien vaihtumisen syynä voi olla muita tekijöitä. Talitiaisen repertoaari on hyvin laaja: jokainen yksilö käyttää useammanlaisia lauluja. Ti-ti-tyyn harvinaistuminen on vain osa populaatiotasolla tapahtunutta erityyppisten laulujen yleisyyssuhteiden muutosta, jossa saattaa olla takana yksilöiden pyrkimys erottua joukosta.

Hollannissa tutkittiin muutama vuosi sitten moottoritiemelun vaikutusta pajulinnun pesintään. Poikasmäärä jäi pienemmäksi lähellä tietä, mutta perusteellista tietoa melun osuudesta ei vielä ole.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2001

Vastaaja:


Juha Tiainen


erikoistutkija


Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018