Lääketieteessä selluliitti merkitsee eri asiaa kuin arkipuheessa.

Meille lääkäreille selluliitti on ihon tavallista syvemmälle edennyt bakteeritulehdus. Se on vakava tila, joka pitää hoitaa sairaalassa tehokkailla antibiooteilla.

Teos Lääketieteen termit (Duodecim 1997) tuntee sanan kosmetologisen merkityksen: ”pienten rasvakertymien takia epätasainen iho”. Kosmeettista selluliittia ei ole tutkittu lääketieteen keinoin. Ei tiedetä, miksi joidenkin naisten iho näyttää erilaiselta kuin toisten. Ihomuutosten syyksi on arveltu kuona-aineita ja verenkierron häiriötä. Ne ovat kuitenkin vain oletuksia. Selluliittia pidetään myös jonkinlaisena ihon sidekudoskerroksen tulehdusreaktiona, mutta varsinainen tieto tästäkin on niukkaa.

Selluliitti liitetään usein lihavuuteen, vaikka rasvakudoksen määrällä ei ole sen kanssa juuri mitään tekemistä. Kyseessä on pikemmin ihon sidekudokseen kuin läskiin liittyvä ilmiö. Laihduttaminen ei tiettävästi vähennä selluliitti-ihoa. Ei myöskään ravinto. Erityisesti naistenlehdissä väitetään usein, että esimerkiksi keinotekoisesti makeutetut virvoitusjuomat lietsovat selluliittia. Tästä ei ole näyttöä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2001

Vastaaja:


Pertti Mustajoki


sisätautien dosentti, ylilääkäri


Peijaksen sairaala

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018