Lääketieteessä selluliitti merkitsee eri asiaa kuin arkipuheessa.

Meille lääkäreille selluliitti on ihon tavallista syvemmälle edennyt bakteeritulehdus. Se on vakava tila, joka pitää hoitaa sairaalassa tehokkailla antibiooteilla.

Teos Lääketieteen termit (Duodecim 1997) tuntee sanan kosmetologisen merkityksen: ”pienten rasvakertymien takia epätasainen iho”. Kosmeettista selluliittia ei ole tutkittu lääketieteen keinoin. Ei tiedetä, miksi joidenkin naisten iho näyttää erilaiselta kuin toisten. Ihomuutosten syyksi on arveltu kuona-aineita ja verenkierron häiriötä. Ne ovat kuitenkin vain oletuksia. Selluliittia pidetään myös jonkinlaisena ihon sidekudoskerroksen tulehdusreaktiona, mutta varsinainen tieto tästäkin on niukkaa.

Selluliitti liitetään usein lihavuuteen, vaikka rasvakudoksen määrällä ei ole sen kanssa juuri mitään tekemistä. Kyseessä on pikemmin ihon sidekudokseen kuin läskiin liittyvä ilmiö. Laihduttaminen ei tiettävästi vähennä selluliitti-ihoa. Ei myöskään ravinto. Erityisesti naistenlehdissä väitetään usein, että esimerkiksi keinotekoisesti makeutetut virvoitusjuomat lietsovat selluliittia. Tästä ei ole näyttöä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2001

Vastaaja:


Pertti Mustajoki


sisätautien dosentti, ylilääkäri


Peijaksen sairaala

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018