Vastoin yleistä käsitystä sienet eivät ole erityisen myrkyllisiä.

Esimerkiksi kasvikunnassa on enemmän myrkyllisiä lajeja kuin sienikunnassa.

Sienimyrkyiksi kutsutaan ihmiselle tavalla tai toisella haitallisia sienen aineenvaihduntatuotteita. Myrkyllisyys on lajikohtaista, mutta samankin lajin kohdalla se voi vaihdella kasvupaikan, sääolojen ja sienen iän mukaan. Sienimyrkkyjä tunnetaan lukuisia, eikä kaikkien kemiallista koostumusta ole vielä selvitetty.
Sienimyrkyt ryhmitellään vaikutustavan mukaan kolmeen ryhmään:

Solumyrkyt tuhoavat eläviä soluja. Ensimmäiseksi kohteeksi joutuu ruoansulatuskanava, mutta pahimmin kärsivät aineenvaihdunnaltaan vilkkaat elimet kuten maksa ja munuaiset. Esimerkiksi kavalakärpässienen fallotoksiinit vaikuttavat maksasolujen kalvokerroksiin ja amatoksiinit estävät maksasolujen rna-synteesin. Nämä myrkyt ovat rakenteeltaan kestäviä, joten maksa ei pysty hajottamaan niitä vaan tuhoutuu vähitellen.
Hermomyrkyt puolestaan vaikuttavat keskushermostoon ja psyykeen. Vaikutukset ovat ohimeneviä ja usein samantapaisia kuin alkoholilla. Itse asiassa alkoholikin on hiivasienen aineenvaihduntatuote ja siksi määriteltävissä sienimyrkyksi. Jotkin hermomyrkyt aiheuttavat aistiharhoja. Tällaisten hallusinogeenisten sienten käyttö huumeina on Suomessa rikos.

Osa sienimyrkyistä ainoastaan ärsyttää ruoansulatuskanavaa aiheuttaen ohimenevää ripulia ja oksentelua.
Ihmiselle myrkyllinen ei välttämättä ole myrkyllistä eläimille. Etanat jyrsivät vaaratta ihmiselle tappavan vaarallisia sieniä, koska etanoiden elimistössä on sienimyrkkyjä hajottavia entsyymejä. Lehmän ja poron pötsin pieneliöt hajottavat sienten tuotteet tehokkaasti. Sen sijaan hevonen on paljon herkempi.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2001

Vastaaja:


Marja Härkönen


dosentti


Helsingin yliopisto

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018