1500-luvun Suomessa suurin osa tavallisesta kansasta puhui suomen murteita, pieni osa myös ruotsin murteita.

Korkeamman sivistyksen kielinä olivat latina ja ruotsi sekä jossain määrin myös saksa.

Tarve normeiltaan yhdenmukaiseen suomen kieleen syntyi katolisen kirkon määrätessä, että tärkeimpiä Raamatun tekstejä on opetettava kansan omalla kielellä. Jo ennen Agricolan aikoja papistolla oli käytössään Isä meidän -rukous, uskontunnustus ja rippisanat suomeksi käännettyinä.

Näiden tekstien ja samalla suomen kirjakielen pohjana oli se murre, jota 1400- ja 1500-luvulla puhuttiin Turussa, silloisen Suomen hallinnon ja sivistyselämän keskuksessa. Vähitellen aloitteleva kirjakielemme sai vaikutteita myös Satakunnasta, Hämeestä ja Pohjanmaalta.

1800-luvun alkupuolella Reinhold von Becker, Elias Lönnrot ja eräät muutkin silloiset vaikuttajat nousivat taistelemaan länsimurteiden ylivaltaa vastaan, jolloin itämurteiden vaikutus kirjakieleemme kasvoi. Juvalainen Abraham Poppius ylisti savon murteen somuutta kirjoittamalla, että se on ”niinkuin kuorittu pihlajas, niinkuin pukinliha ja läski, niinkuin sianitra ja makkara!” Itämurteiden yleinen arvostus nousi samoihin aikoihin merkittävästi Kalevalan ja rikkaan itäisen kansanrunouden ansiosta.

Lopputuloksena tuosta murteiden taistelusta oli kompromissi, jossa vahvasti länsimurteisiin perustunut kirjakielemme sai runsaasti itämurteisia piirteitä. 1800-luvun lopulla suomen kirjakieli oli jo varsin yhtenäistä, ja sitä ymmärrettiin suuremmitta vaikeuksitta koko kielialueella.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2001

Vastaaja:


Matti Punttila



Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018