1500-luvun Suomessa suurin osa tavallisesta kansasta puhui suomen murteita, pieni osa myös ruotsin murteita.

Korkeamman sivistyksen kielinä olivat latina ja ruotsi sekä jossain määrin myös saksa.

Tarve normeiltaan yhdenmukaiseen suomen kieleen syntyi katolisen kirkon määrätessä, että tärkeimpiä Raamatun tekstejä on opetettava kansan omalla kielellä. Jo ennen Agricolan aikoja papistolla oli käytössään Isä meidän -rukous, uskontunnustus ja rippisanat suomeksi käännettyinä.

Näiden tekstien ja samalla suomen kirjakielen pohjana oli se murre, jota 1400- ja 1500-luvulla puhuttiin Turussa, silloisen Suomen hallinnon ja sivistyselämän keskuksessa. Vähitellen aloitteleva kirjakielemme sai vaikutteita myös Satakunnasta, Hämeestä ja Pohjanmaalta.

1800-luvun alkupuolella Reinhold von Becker, Elias Lönnrot ja eräät muutkin silloiset vaikuttajat nousivat taistelemaan länsimurteiden ylivaltaa vastaan, jolloin itämurteiden vaikutus kirjakieleemme kasvoi. Juvalainen Abraham Poppius ylisti savon murteen somuutta kirjoittamalla, että se on ”niinkuin kuorittu pihlajas, niinkuin pukinliha ja läski, niinkuin sianitra ja makkara!” Itämurteiden yleinen arvostus nousi samoihin aikoihin merkittävästi Kalevalan ja rikkaan itäisen kansanrunouden ansiosta.

Lopputuloksena tuosta murteiden taistelusta oli kompromissi, jossa vahvasti länsimurteisiin perustunut kirjakielemme sai runsaasti itämurteisia piirteitä. 1800-luvun lopulla suomen kirjakieli oli jo varsin yhtenäistä, ja sitä ymmärrettiin suuremmitta vaikeuksitta koko kielialueella.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2001

Vastaaja:


Matti Punttila



Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla