Terveillä ihmisillä esiintyy joka päivä lihasvärinää, jopa satoja pieniä ja tahattomia nykäyksiä, kuten faskikulaatioita ja hieman laajempia myokymioita.

Eniten niitä tapahtuu pohkeessa, jonka lihakset saattavat tempoilla esimerkiksi juoksulenkin jälkeen.

Suurin osa nykäyksistä jää meiltä näkemättä. Huomaaminen on helpompaa, mikäli ne tapahtuvat paikoissa, joissa iho on ohutta, kuten kasvoissa. Silmäluomen ja suupielen nykäyksiä kutsutaankin yleisesti elohiireksi.

Valtaosa nykäyksistä on täysin viattomia. Lihassäikeillä on kyky pitää yllä jännitystä ja lisäksi taipumus supistella itsestään. Reaktion laukaisee usein joko fyysinen tai psyykkinen rasitus, kuten stressi. Myös keskushermostoon vaikuttavat aineet , kuten kofeiini ja nikotiini, voivat aiheuttaa elohiiren. Joskus – tosin harvoin – syynä on hermovaurio tai sen jälkitila. Eräisiin neurologisiin sairauksiin, kuten amyotrofiseen lateraaliskleroosiin (ALS), liittyy voimakkaita lihasnykäyksiä.

Nykäyksestä voi päästä eroon lihasta venyttämällä. Silmäkulmaan pesiytyneeseen elohiireen saattaa tepsiä luomilihaksen hidas edestakainen liikuttelu. Myös kahvin ja tupakan välttäminen voi auttaa, mikäli vaiva on jatkuva.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1998

Vastaaja:


Tapani Salmi


kliinisen neurofysiologian dosentti


Helsingin yliopisto

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017