Suomen 248 pesimälajista lähes kaksi kolmasosaa on muuttolintuja ja niistä monet muuttavat vain yöllä.

Puhtaimpia yömuuttajia ovat rastaat ja niiden sukulaiset sekä pitkämatkaiset hyönteissyöjät. Vesilinnut ja kahlaajat voivat muuttaa yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Isot petolinnut, varikset ja kyyhkyt sekä monet siemensyöjät ovat puolestaan päivämuuttajia.

Kevätmuuton aikana maahamme saapuvat ensin päivällä muuttavat siemensyöjät, yön selässä lentävät hyönteissyöjät tulevat vasta toukokuun maissa. Pois lähtiessä yömuutto näyttää olevan yleisempää kuin keväällä. Esimerkiksi heinä-elokuun muutosta suurin osa tapahtuu yöllä.

Yömuutolle on esitetty useita selityksiä. Linnuille voi jäädä enemmän aikaa ja paremmat mahdollisuudet ruokailuun. Yömuuttajiksi ovat ehkä kehittyneet lajit, joiden on kohtalaisen helppo löytää ravintoa aamun valjetessa. Toisekseen yöllä ilmakehä on keskimääräistä rauhallisempi, mistä voi koitua lentotaloudellista hyötyä. Myös lämpötaloudellisesti yömuutto saattaa olla edullinen vaihtoehto, sillä linnun oman lihastyön tuottaman lämmön lisänä ei ole auringon lämpöä. Yöllä muuttolinnut ovat myös paremmin suojassa pedoilta.
Muutto ei yleensä vie koko yötä eikä ruokailu koko valoisaa aikaa. Osa yöstä ja päivästä voidaan käyttää lepoon. Kaikki yöt eivät myöskään ole muuttoöitä. Muuttoyönä on oltava hyvä sää. Esimerkiksi myötätuuli on linnun lennolle eduksi.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2002

Vastaaja:


Esa Lehikoinen


eläinekologian dosentti


Turun yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018