Kalat nukkuvat aika ajoin, mutta unien pituudesta, sisällöstä tai syvyydestä ei ole tarkempaa tietoa.

Todennäköisesti unta kertyy talvisin enemmän kuin kesäisin, jolloin kalat ovat aktiivisempia.

Useimmat kalat ovat liikkeellä päivällä, joten ne nukkuvat yöllä. Yöllä liikuskelevat lajit, kuten mateet, simput, ankeriaat ja muut pohjakalat ottavat puolestaan päivätirsoja. Nukkuessaan kalat tavallisesti makaavat vatsallaan järven- tai merenpohjassa. Ahven kuitenkin torkkuu alaviistossa kuono kohti pohjaa.

Muikun kaltaiset parvikalat taas saattavat liikkua uinuessaan. Näin ne voivat kylkiviivansa avulla aistia niin toistensa kuin mahdollisten petojen liikkeet. Näiden kalojen uni on todennäköisesti keveää ”koiranunta”. Myös jokikalat, kuten taimenet, torkahtelevat pysytellessään paikoillaan. Uintiliikkeet ovat kaloille niin automaattisia, etteivät ne häiritse unta.

Nukkuvat kalat ovat yleensä melko hailakan värisiä verrattuna valveilla oleviin. Valveilla kalat näet vaihtavat väritystään hyvinkin voimakkaasti näköärsykkeiden, kuten varjojen, värien, ravintokohteiden ja petojen vaikutuksesta. Tästä voi päätellä, etteivät nukkuvat kalat juuri tee näköhavaintoja. Silmiään ne eivät kuitenkaan sulje, koska kaloilla ei ole silmäluomia. Silmät ”seisovat päässä” kuten muillakin uneliailla.


Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2003

Vastaaja:


Ari Saura


tutkija


Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018