Parempi tyytyä tavallisiin torneihin. Kuva: Shutterstock
Parempi tyytyä tavallisiin torneihin. Kuva: Shutterstock

Kuormitukset taitavat kasvaa liian suuriksi.

Jos tulkitaan rakennus sisältä avoimeksi kuutioksi, sen ulkovaippaa ei voi käytännössä toteuttaa ainakaan neliökilometrin laajuisina tasoina. Syynä ovat rakennukseen vaikuttavat pysty- ja vaakakuormitukset, kuten rakennuksen oma paino tai tuulen paine ja maanjäristys.

Ulkovaippaan kohdistuvat vaakakuormat kasvavat sitä mukaa kuin korkeus lisääntyy. Kun kuormitus kasvaa, täytyy myös rakenteen poikkileikkauksen kasvaa.

Kuutiomaisen kilometritalon tapauksessa pystysuoran seinän pitäisi olla jopa sata metriä paksu, sillä karkean nyrkkisäännön mukaan rakenteen paksuuden pitäisi olla 5–10 prosenttia sen pituudesta tai korkeudesta.

Jotta rakenteista ei tulisi suhteettoman paksuja ja raskaita, laajan rakennuksen kuormat ohjataan yleensä holvikaariin tai köysirakenteisiin, sillä rakenne kantaa mekaanisia kuormia tehokkaimmin puristettuna tai vedettynä. Kilometrikuution voisi ehkä toteuttaa jakamalla ulkovaipan lohkoihin ja luomalla kaaria ja niitä kannattavia köysirakenteita.

On kuitenkin muistettava myös pakkomuodonmuutokset, joita syntyy esimerkiksi lämpötilan vaihteluista ja maapohjan painumista. Maaperään kohdistuvat kuormat pitäisi kohdistaa riittävän laajalle. Viime kädessä maaperän painon pitää kumota rakennukseen kohdistuvat kuormat.

Vastaajana Jari Puttonen, talonrakennustekniikan professori, Aalto-yliopisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2016

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018