Haavat kannattaa suojata. Kuva: Shutterstock
Haavat kannattaa suojata. Kuva: Shutterstock

Lämpö ja kosteus suosivat bakteereja.

Ainakin lääketieteellisesti katsoen heinäkuun 23. päivä alkava mätäkuu näyttää olevan totisinta totta: kuumana ja kosteana ajanjaksona haavatulehdukset lisääntyvät.

Helsinkiläiset kirurgit selvittivät kansanuskomuksen todenperäisyyttä tutkimalla vuosina 2002-2005 Töölön sairaalaan tuodut lähes 50 000 potilasta.

Mätäkuiden aikana hoidettiin noin 4 000 potilasta. Heistä infektion takia leikkaushoitoa tarvitsi noin joka kuudes eli 16 prosenttia. Muuna aikana leikkaushoitoa tarvitsevia oli 12 prosenttia, alle joka seitsemäs. Myös leikkauksen jälkeiset haavainfektiot olivat mätäkuussa yleisempiä.

Lämpö ja kosteus suosivat bakteereja, kuten stafylokokkeja. Niitä on iholla enemmän kesällä kuin talvella. Se lisää tartuntojen määrää. Esimerkiksi tarttuva ihotulehdus märkärupi on yleisempi kesällä.

Tulehdusriskiä kasvattaa kevyt pukeutuminen. Puuhastelu kesävaatteissa altistaa ihon naarmuuntumiselle.

Vastaajana Pentti Huovinen,

bakteeriopin professori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2017

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018