Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Piteitä on ollut enemmänkin.

Vastaus riippuu siitä, mitä suomen kielellä tarkoitetaan. Vanhasta kirjakielestä ja murteista pide-päätteisiä löytyy jokunen: Maskun Hemmingin virsikirjasta vuodelta 1605 neuvonpide, vuoden 1642 Bibliasta hengenpide, vuoden 1904 Karjalatar-lehdestä puuhanpide ja vuoden 1908 Sawon Työmies -lehdestä tuumanpide.

Mielipide ja toimenpide ovat uudissanoja 1800-luvulta. Toimenpide otettiin käyttöön 1820 Turun Wiikko-Sanomissa. Päätoimittaja Reinhold von Becker kertoi Suomen historiaa käsittelevässä artikkelissaan, että Raahen kaupunki oli perustettu Pietari Brahen toimenpiteestä.

Sanaa mielipide käytti puolestaan ensimmäisenä Suomettaren toimittaja Paavo Tikkanen vuonna 1847.

Verbistä pitää on aikojen kuluessa muodostettu monia johdoksia. Kansankielestä ja vanhasta kirjallisuudesta sitä tapaa kahdessa eri merkityksessä. Se voi tarkoittaa joko pitämisvälinettä eli pidikettä tai pitämisen kohdetta, esimerkiksi ihmisen pitämiä kotieläimiä.

Johdin e on hyvin monikäyttöinen, koska sillä ei ole selvää ominaismerkitystä. Tästä syystä se on ollut 1800-luvun sanastonuudistajien erityisessä suosiossa. Useimmat pide-loppuiset yhdyssanat eivät kuitenkaan saavuttaneet kielenkäyttäjien hyväksyntää, joten ne jäivät pois käytöstä.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2016

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018