Kuumereaktioita tarvitaan kaikilla selkärankaisilla.

Elimistön kyky nostaa lämpötilaansa on ilmeisesti satoja miljoonia vuosia vanha, evoluution kannalta tärkeä ominaisuus.

Kuume on seurausta elimistön monimutkaisten tulehdusta vastustavien puolustusmekanismien käynnistymisestä. Tavallisimmin jokin mikrobi saa elimistön tuottamaan tiettyjä välittäjäaineita, jotka käskevät aivojen lämmönsäätelykeskusta kohottamaan lämpötilaa.

Eräät tutkimukset viittaavat siihen, että elimistön puolustustaistelu on tehokkainta korkeammassa lämpötilassa. Esimerkiksi valkosolujen kyky tappaa mikrobeja ja tuottaa immuunijärjestelmän tarvitsemia välittäjäaineita kasvaa kuumeessa. Myös lymfosyyttien eli imusolujen lisääntyminen ja vasta-ainetuotanto tehostuvat. Nämä muutokset rajoittavat mikrobien leviämistä ja vauhdittavat niiden tuhoutumista.

Vaikka kuume on tulehduksen kannalta hyödyllinen oire, se aiheuttaa pahan olon tunnetta ja kipua. Mitä korkeampi kuume, sitä ikävämpi olo. Siksi korkeaa kuumetta on hyvä alentaa lääkkeillä, varsinkin jos kyseessä on vanhus tai muuten huonokuntoinen potilas. Rajana pidetään 38,5 astetta, jota lievempää kuumetta ei kannata juuri hoitaa, ellei siihen liity päänsärkyä tai muita kipuja. Tavallinen kuume on ihmisen ystävä, mutta turhista kivuista ei pidä kärsiä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 2/1998

Vastaaja:


Kauko Kouvalainen


lastentautiopin emeritusprofessori


Oulun yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018