Kuumereaktioita tarvitaan kaikilla selkärankaisilla.

Elimistön kyky nostaa lämpötilaansa on ilmeisesti satoja miljoonia vuosia vanha, evoluution kannalta tärkeä ominaisuus.

Kuume on seurausta elimistön monimutkaisten tulehdusta vastustavien puolustusmekanismien käynnistymisestä. Tavallisimmin jokin mikrobi saa elimistön tuottamaan tiettyjä välittäjäaineita, jotka käskevät aivojen lämmönsäätelykeskusta kohottamaan lämpötilaa.

Eräät tutkimukset viittaavat siihen, että elimistön puolustustaistelu on tehokkainta korkeammassa lämpötilassa. Esimerkiksi valkosolujen kyky tappaa mikrobeja ja tuottaa immuunijärjestelmän tarvitsemia välittäjäaineita kasvaa kuumeessa. Myös lymfosyyttien eli imusolujen lisääntyminen ja vasta-ainetuotanto tehostuvat. Nämä muutokset rajoittavat mikrobien leviämistä ja vauhdittavat niiden tuhoutumista.

Vaikka kuume on tulehduksen kannalta hyödyllinen oire, se aiheuttaa pahan olon tunnetta ja kipua. Mitä korkeampi kuume, sitä ikävämpi olo. Siksi korkeaa kuumetta on hyvä alentaa lääkkeillä, varsinkin jos kyseessä on vanhus tai muuten huonokuntoinen potilas. Rajana pidetään 38,5 astetta, jota lievempää kuumetta ei kannata juuri hoitaa, ellei siihen liity päänsärkyä tai muita kipuja. Tavallinen kuume on ihmisen ystävä, mutta turhista kivuista ei pidä kärsiä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 2/1998

Vastaaja:


Kauko Kouvalainen


lastentautiopin emeritusprofessori


Oulun yliopisto

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017