Antiikin ajoista keskiaikaan oli yhtenä kirjoitusvälineenä käytössä piirrin.

Se oli tehty lyijymetallista, joka on suhteellisen pehmeää. Piirrin jätti esimerkiksi papyruksen pintaan luettavan, joskin heikohkon jäljen. 1500-luvulla havaittiin, että grafiitista jää selvästi tummempi jälki, mutta koska grafiitti on pehmeää ja haurasta, se oli suojattava puukuorella. Näin oli syntynyt ensimmäinen lyijykynä.

Lyijykynien valmistus oli aluksi hidasta käsityötä. Ensimmäiset massatuotantona valmistetut lyijykynät saatiin aikaan vuonna 1662 Nurnbergissä Saksassa. Vuonna 1779 kuuluisa ruotsalainen kemisti Carl Wilhelm Scheele osoitti, että lyijykynän lyijynä käytetty grafiitti oli itse asiassa puhdasta hiiltä. Nimi grafiitti juontuukin kreikankielen kirjoittamista merkitsevästä sanasta.

Lyijykynän lyijy ei  kuitenkaan ole pelkkää grafiittia, vaan siihen on lisätty kaoliinisavea. Tämän valmistusprosessin keksivät ranskalainen kemisti N.–J. Conté ja itävaltalainen J. Hardmuth vuonna 1795.
Mitä enemmän grafiittia lyijyssä on, sitä pehmeämpää ja tahrivampaa jälkeä kynä jättää. Kynän kovuutta osoittavat sen kyljessä olevat numero- ja kirjainmerkinnät. Esimerkiksi piirtämiseen käytettävien kynien kovuus vaihtelee pehmeimmästä 8B:stä kovimpaan F:ään.


Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2007

Vastaaja:


Lauri Niinistö


epäorgaanisen kemian professori


Teknillinen korkeakoulu