Ei varsinaisesti.

Joskus ihminen herää sopivasti ehtiäkseen esimerkiksi lentokoneeseen. Tämä voi kuitenkin johtua alitajuisesta jännittämisestä, joka keventää unta ja helpottaa heräämistä, kun uni aamuyöstä muutenkin kevenee. Jos herää lähellä toivottua hetkeä, tulkitsee helposti heränneensä ”ennakoivasti”. Jos herää aikaisemmin ja viruu unettomana aamuyön, tulkitsee kärsivänsä jännityksen aiheuttamasta unettomuudesta.

Jotkut myös heräävät omin päin joka aamu samaan aikaan. Todennäköisesti kyse on tottumuksesta. Joidenkin ihmisten vuorokausirytmi on niin säännöllinen, etteivät he tarvitse edes herätyskelloa.

Jos haluttaisiin tutkia, onko aitoa ennakoivaa heräämistä olemassa, kaikki heräämiset ja niiden kytkökset tuleviin tapahtumiin pitäisi kirjata kellonaikoineen pitkän aikaa. Tuloksia pitäisi tarkastella tilastollisesti ja laskea, tarvitaanko niiden selittämiseen muuta kuin sattumaa.

Julkaistu Tiede.lehdessä 7/2002

Vastaaja:


Dag Stenberg


fysiologian professori


Helsingin yliopisto

syytinki
Seuraa 
Viestejä9114
Liittynyt18.8.2008

Osaako ihminen ennakoida herätykset?

Ilmoittaudun joukkoon. Kyky herätä haluttuna aikan löytyy. Pitkään aikaan tuota kykyä en ole tarvinnut, että en tiedä toimiiko enää. Monestakin syystä epäilen, että taito on yleinen, mutta puuttuu fysiologian professorilta. Professori olisi voinut hiukan varoa. Ensin arvo- ja tietovallallaan nollailee heräämistaitoa ja sitten arvelee, että asia pitäisi tutkia. Olisi voinut sanoa suoraan, että ei tiedä koska asiaa ei ole tutkittu.
Lue kommentti
Vomies
Seuraa 
Viestejä2497
Liittynyt4.9.2010

Osaako ihminen ennakoida herätykset?

En tiedä, mutta mielestäni nukuin normaalisti armeijassa aliupseerikoulussa, mutta heräsin pari minuuttia ennen herätystä laittamaan punkkaa kuntoon, koska muuten ei olisi ehtinyt tehdä kaikkia aamutoimia, oli sen verran nopeaa toimintaa Lappeenrannan rakuunapataljoonassa. Kotikontujen tienoita tervehtien tämä laulumme kaikukoon.
Lue kommentti

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen.

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018