Meille laadittu tervehdys voisi selvitä. Kuva: Shutterstock
Meille laadittu tervehdys voisi selvitä. Kuva: Shutterstock

Pitäisi tuntea kieli ja lähettäjä.

Jos E.T. ottaisi yhteyttä, edellytyksemme tulkita sen viestejä ovat rajalliset.

Mikäli viesti on varta vasten suunnattu meille ihmisille – mikä tuntuu epätodennäköiseltä – lähettäjät ovat kenties osanneet muotoilla sen jollain tapaa aisteillemme ja logiikallemme sopivaksi eivätkä yritä viestittää mitään liian monimutkaista. ”Moi, olemme tämän toisen tähden vieressä tarkkailleet teitä!” -viestin tulkitseminen voisi siis onnistua.

Jos taas kyse on satunnaisesta viestistä, jonka ihmeen kaupalla satumme erottamaan avaruuden taustakohinasta, tilanne on paljon vaikeampi.

Viestin ymmärtäminen edellyttää edes jonkinlaista käsitystä lähettäjien elämänmuodosta ja tarkoitusperistä. Osaisimme enintään paikantaa lähettimen tai tarkoitetun vastaanottajan sijainnin sekä määritellä viestin sisällön monimutkaisuuden.

Vertailun vuoksi voi ajatella eläimiä, luolamaalauksia tai hieroglyfejä.

Emme oikein ymmärrä maapallolla elävien toisten olentojen keskinäisiä tai ihmisille suunnattuja viestejä. Emme myöskään osaa tulkita muinaisten ihmisten jättämiä kirjoituksia tai muita esityksiä ilman jonkinlaista koodiavainta.

Avaruusviestin aitouden, alkuperän ja merkityksen tutkiminen kestäisi todennäköisesti paljon pidempään kuin hieroglyfien tai eläinten välisen viestittelyn tarkka selvittäminen.

Vastaajana Tuukka Perhoniemi,

planetaarion johtaja, Tähtitieteellinen yhdistys Ursa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2016

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018