Varmaa vastausta ei tietenkään ole.

Apinamaisten esivanhempiemme kykyjä voi kuitenkin pohtia sen perusteella, mitä nykyapinat ja muut eläimet osaavat.

Viittomakieltä ihmisapinoille opettaneet tutkijat ovat kertoneet kasvattiensa pilailevan ja onnistuessaan ”hyrisevän tyytyväisyyttä”. Itse olen kuullut, kuinka ahdistelluksi joutunut paviaani räkättää ja jatkaa sitä pinteestä päästyäänkin. Kummassakin tapauksessa nauru on merkki hermostollisen jännitystilan laukeamisesta – ehkä osin sen laukaisijakin.

Yhteinen nauru puolestaan vahvistaee sosiaalisten eläinten ryhmäntunnetta. Todennäköisesti jo hyvin varhaiset esi-isämme nauroivat; naurun aihe vain kehittyi monipiippuisemmaksi sitä mukaa, kun symboleja opittiin yhä paremmin käsittelemään mielessä ja sanoin.

Itku on varmasti vielä vanhempaa perua kuin nauru. Kaikki ääntelemään kykenevien selkärankaislajien poikaset kutsuvat emoaan ääntelyllä, joka voidaan tulkita itkuksi.

Selvää voimallista aikuisitkua lienee kuitenkin vain ihmisellä. Ihmisyhteisöt kasvoivat jo kauan sitten suuremmiksi kuin muiden isojen kädellisten, ja voimakkaat, helposti tajuttavat signaalit, kuten itku, auttavat yksilöitä selviytymään suuressa joukossa. Ryhmän aikuinen jäsen reagoi turvavetoomukseen, vaikkei olisikaan itkijän perhesukulainen.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 4/1997

Vastaaja:


Ilkka Koivisto


FT, biologi


Helsinki

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla