Varmaa vastausta ei tietenkään ole.

Apinamaisten esivanhempiemme kykyjä voi kuitenkin pohtia sen perusteella, mitä nykyapinat ja muut eläimet osaavat.

Viittomakieltä ihmisapinoille opettaneet tutkijat ovat kertoneet kasvattiensa pilailevan ja onnistuessaan ”hyrisevän tyytyväisyyttä”. Itse olen kuullut, kuinka ahdistelluksi joutunut paviaani räkättää ja jatkaa sitä pinteestä päästyäänkin. Kummassakin tapauksessa nauru on merkki hermostollisen jännitystilan laukeamisesta – ehkä osin sen laukaisijakin.

Yhteinen nauru puolestaan vahvistaee sosiaalisten eläinten ryhmäntunnetta. Todennäköisesti jo hyvin varhaiset esi-isämme nauroivat; naurun aihe vain kehittyi monipiippuisemmaksi sitä mukaa, kun symboleja opittiin yhä paremmin käsittelemään mielessä ja sanoin.

Itku on varmasti vielä vanhempaa perua kuin nauru. Kaikki ääntelemään kykenevien selkärankaislajien poikaset kutsuvat emoaan ääntelyllä, joka voidaan tulkita itkuksi.

Selvää voimallista aikuisitkua lienee kuitenkin vain ihmisellä. Ihmisyhteisöt kasvoivat jo kauan sitten suuremmiksi kuin muiden isojen kädellisten, ja voimakkaat, helposti tajuttavat signaalit, kuten itku, auttavat yksilöitä selviytymään suuressa joukossa. Ryhmän aikuinen jäsen reagoi turvavetoomukseen, vaikkei olisikaan itkijän perhesukulainen.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 4/1997

Vastaaja:


Ilkka Koivisto


FT, biologi


Helsinki

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017