Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012

Hieman yleistäen voi sanoa, että lintujen höyhenpeite on kehittynyt vuoden kestäväksi suojapinnaksi, jonka uusiminen juuri ennen talvea parantaa lämmöneristystä merkittävästi.

Lintulajit, jotka elävät koko vuoden lauhkealla ja kylmällä ilmastovyöhykkeellä, vaihtavatkin höyhenpukunsa loppukesän ja syksyn aikana. Sisimmäksi höyhenpeitteeseen kasvaa myös untuvia parantamaan ilmakerroksiin perustuvaa lämmöneristystä.

Esimerkiksi varpusen tuoreen höyhenpeitteen on mitattu painavan 70 prosenttia enemmän kuin vanhan ja kuluneen. Vastaavia eroja on useimmilla muillakin varpuslintulajeilla.

Höyhenet ovat kuollutta ainesta ja kuluvat ajan mittaan reunoistaan. Kuluminen kiihtyy keväällä, kun auringon uv-säteily voimistuu.

Untuvat alkavat putoilla keväällä pesinnän alkaessa. Linnun mahapuoli on varsinkin hautovilla naarailla aivan paljas. Sitä peittävät vain sen päälle kaartuvat pintahöyhenet.

Useimmilla tutuilla varpuslinnuillamme on vain yksi täydellinen sulkasato vuodessa ja siten myös vain yksi puku. Kysymykseen voisikin vastata myös niin, että talven tullessa lintujen höyhenpuku on lämmöneristykseltään parhaimmillaan, ja kesäpuku eroaa siitä lähinnä kulumisen ja eristystä lisäävän untuvakerroksen vähenemisen takia.

Suomessa on myös tropiikissa talvehtivia lintuja, ja niistä monet vaihtavat höyhenpukunsa vasta syysmuuton jälkeen, monet vasta ennen kevätmuuttoon lähtöä. Niiden höyhenpuku on parhaimmillaan kevätmuuton aikana.

Vastaajana Esa Lehikoinen, ekologian dosentti, Turun yliopisto

Vastaaja:


Esa Lehikoinen


ekologian dosentt


Turun yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018