Paksua syntyy flunssassa. Kuva: Shutterstock
Paksua syntyy flunssassa. Kuva: Shutterstock

Karkea arvio: 105 litraa.

Jos rää’ksi tulkitaan nenästä ulos valuva erite, päästään seuraavanlaiseen karkeaan laskelmaan.

Suomalainen sairastaa noin neljä flunssaa vuodessa, joista kukin kestää keskimäärin seitsemän vuorokautta. Käytämme niistämiseen noin 10 nenäliinaa päivässä, ja yksi liina imee enimmillään kaksi millilitraa. Tämän perusteella nenästä poistuisi vuorokaudessa 20 millilitraa eritettä. Vuosituotannoksi saadaan 560 millilitraa räkää. Ihminen elää keskimäärin 80-vuotiaaksi, joten elinaikainen tuotanto on lähes 45 litraa eli neljä ja puoli ämpärillistä.

Nenä vuotaa kuitenkin myös muulloin kuin flunssaisena. Jos tätä räkää heruu pari millilitraa päivässä, se tekee 80 vuoden kuluessa melkein 60 litraa eli kuusi ämpärillistä.

Hengitysteiden eri kohdissa syntyy hieman erilaista räkää. Tyypillisesti sitä tuottavat nenän ja nielun limakalvot.

Normaali pintoja suojaava ja kostuttava lima on yleensä kirkasta. Kunnon flunssassa siihen sekoittuu kudosnestettä, kuolleiden limakalvosolujen jäännöksiä, puolustussoluja, viruksia ja bakteereja. Paksut hyhmäiset osat kirkkaan liman seassa koostuvat soluista ja niiden rippeistä. Tautisenkin räästä suurin osa on tavallista limasolujen eritettä.

Vastaajana Pentti Huovinen,

bakteeriopin professori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2017

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018