Dioksiinit kertyvät eliöiden rasvakudoksiin ja lisäävät syövän riskiä.

Ne myös heikentävät tautipuolustusta ja aiheuttavat hormonitoiminnan häiriöitä. Havainnot perustuvat koe-eläinten pitkäaikaisiin altistuksiin. Ruoan kautta tapahtuvan pienen altistuksen vaikutuksista on kuitenkin vain vähän tietoa.

Suomalaiset saavat dioksiineja noin puolet Maailman terveysjärjestön WHO:n suosittamasta päivittäisestä enimmäismäärästä.

Valtaosa suomalaisten dioksiinitaakasta on peräisin Itämeren rasvaisista kaloista, kuten isoista silakoista ja lohista. Jos näitä ei syö aivan joka aterialla, dioksiinit eivät kuitenkaan ole ongelma.
Hivenen myrkkyjä kertyy myös maitotuotteista.

Lihan osuus suomalaisten dioksiinilähteenä on häviävän pieni. Kohua herättäneiden ulkomaisten lihatuotteiden lyhytaikainen nauttiminen tuskin vaikuttaa dioksiinin kokonaissaantiin niin paljon, että siitä olisi haittaa. Vieraiden aineiden kertymistä elimistöön voi välttää, jos leikkaa sian- ja naudanlihasta pois ylimääräisen rasvan ennen ruoanvalmistusta.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 5/1999

Vastaaja:


Anja Hallikainen


erikoistutkija


Elintarvikevirasto

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018