Ihmisen elimistö tuottaa täydessä levossa hiilidioksidia 0,2 litraa minuutissa ja maksimaalisessa fyysisessä rasituksessa 2,5–3,0 litraa minuutissa.

Työssä käyvä tai muuten aktiivinen ihminen tuottaa vuorokauden mittaan keskimäärin 0,6–0,9 litraa hiilidioksidia minuutissa. Tästä kertyy vuodessa 300 000–500 000 litraa. Puoli miljoonaa hiilidioksidilitraa painaa noin tuhat kiloa.

Yli nelihenkinen perhe tuottaa hiilidioksidia suunnilleen yhden auton verran. Tavanomaisista hiilivetypolttoaineista kuten bensiinistä ja dieselistä syntyy loppukäytössä hiilidioksidia noin 3,1 kiloa käytettyä polttoainekiloa kohti. Jos bensiiniautolla ajetaan vuodessa 20 000 kilometriä ja auto kuluttaa keskimäärin 8 litraa sadalla kilometrillä, saadaan vuotuiseksi polttoaineenkulutukseksi 1 600 litraa. Tämä tuottaa noin 3 720 kiloa hiilidioksidia, mikä vastaa 4–6 ihmisen vuotuista hiilidioksidituotantoa.

Toisin kuin fossiilisista polttoaineista syntyvän hiilidioksidin ihmistuotteen ajatellaan kuitenkin kuuluvan luonnolliseen hiilikiertoon. Meidän hönkäilemämme hiilidioksidihan on peräisin viljasta, kasviksista, lihasta ja muusta bioenergiasta.


Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2006

Vastaaja:


Anssi Sovijärvi ja Nils-Olof Nylund


kliinisen fysiologian professori ja johtava tutkija


Helsingin yliopisto ja VTT Prosessit

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017