Maapallolla eläneiden ihmisten määrän laskemista voisi pitää mahdottomana tehtävänä, vaikka ihmiskunnan - suunnilleen nykymuotoisen ihmisen - iäksi olettaisi "vain" 100 000 vuotta.

Ensimmäisillä kansallisilla väestölaskennoilla on ikää runsaat 200 vuotta, ja koko maailman kattavia kelvollisia tilastoja on laadittu vasta joitakin vuosikymmeniä. Kohtuullisissa virherajoissa liikkuvia arvioita maapallon väkiluvun kehityksestä on parin vuosituhannen ajalta. Näiden tietojen perusteella voidaan kuitenkin laskea mielekäs arvio maapalloa kansoittaneiden ihmisten määrästä, koska väestömäärä on lähtenyt toden teolla kasvuun vasta parin viime vuosisadan kuluessa. Miljardin ihmisen raja ylitettiin vuoden 1800 vaiheilla, ja ajanlaskun alussa väestöä oli vain joitakin satoja miljoonia. Tätä aiemmin eli suurimman osan ihmiskunnan historiaa määrä on ollut enintään joitakin satojatuhansia.

Kaikki tämä merkitsee sitä, että suurin osa maailman ihmisistä on elänyt ajanlaskun alun jälkeisinä kahtena vuosituhantena. Kun meillä lisäksi on varsin hyvä käsitys syntyneisyydestä eli syntyneiden lasten määrästä väestömäärään verrattuna, voidaan esittää arvio maapallolla eläneiden ihmisten määrästä: se on sama kuin kaikkina aikoina syntyneiden ihmisten määrä.

Arviot vaihtelevat hieman sen mukaan, mitä väkiluku- ja syntyneisyysoletuksia käyttää, mutta yleensä laskelmat tuottavat 46-53 miljardia henkeä. Eikä arvio juuri muutu, vaikka ihmiskunnan katsoisi vanhemmaksi kuin satatuhatta vuotta. Koko ihmismäärästä runsaat 30 miljardia on elänyt 2000 viime vuoden aikana. Itse asiassa nykyinen 5,75-miljardinen väestö muodostaa yli kymmenesosan kaikista maapalloa kansoittaneista ihmisistä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1996

Vastaaja:


Kari Pitkänen


väestötieteen dosentti


Helsingin yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018