Keskivertoasukas käyttää 173 litraa vettä päivässä.

Jos lukuun ynnätään teollisuus, kulutus on 222 litraa.
Päijänteestä johdetaan raakavettä 2,5–3 kuutiota sekunnissa. Se on vain pisara – noin 1,5 prosenttia – siitä virtaamasta, joka valuu Kymijoen kautta Itämereen (220–250 kuutiota sekunnissa). Helsingin vedellä on lupa ottaa Päijänteestä jopa 13 kuutiota sekunnissa.

Pääkaupunkiseutulaisilla on riittävästi raakavettä, joten ylenpalttiseen säästäväisyyteen ei ole aihetta. Vähäinen kulutus voi jopa heikentää laatua, koska silloin vesi seisoo pitkään putkistossa.

Noin miljoonalle pääkaupunkiseutulaiselle vettä tuovaa Päijänne-tunnelia on korjattu syksyn mittaan. Tänä aikana raakavesi on pumpattu Vantaanjoesta.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2001

Vastaaja:


Anatoli Korelin


asiakaspalvelupäällikkö


Helsingin vesi

Riihitonttu2
Seuraa 
Viestejä415
Liittynyt3.12.2013

Paljonko pääkaupunkiseutulaiset tyhjentävät Päijännettä päivässä?

Ihmettelen tuota Kymijoen virtaama, tulikohan pikkuinen virhe tuossa Kymijoen virtaamassa kuutiota/sekunnissa, tuskinpa Kymijoki on suurempi kuin Amazon. Olikohan tarkoitus sanoa 220-250 kuutiota sekunnissa, se on oikeampaa suuruusluokkaa, kuin 220250. Wikipediassa Amazonista. "Amazonissa virtaa tulvakauden aikana yli 200 000 kuutiometriä vettä sekunnissa [5] , mikä on enemmän kuin kahdeksan seuraavaksi suurimman joen yhteenlaskettu virtaama [ " Kymijoki: " Virtaama Keskivirtaama 282 m3/s [1]...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018