Ilmeisesti ei, sillä alkuperäiskansojen yksinkertaisimmatkin lukujärjestelmät tuntevat käsitteet ’yksi’, ’kaksi’ ja ’monta’.

Koska ihmisellä on sormet, joilla ’monta’-käsitettä on mahdollista tarkentaa, ei yksinkertaisissa olosuhteissa enempää ilmeisesti tarvitakaan.

Suomen kielen vanhin jäljitettävissä oleva kantakieli, uralilainen kantakieli, sisältää lukusanat kaksi ja viisi, joista jälkimmäinen tarkoittaa nykyisissä samojedikielissä kymmentä. Se on siis ilmeisesti ollut ’monta’-käsitteen täydennys, jolla on tarkoitettu joko yhden tai kahden käden sormia kokonaisuutena. Tämä viittaisi siihen, että ensimmäinen varsinainen lukusana on kaksi. Sen tär¬keys suomalais-ugrilaisissa kielissä näkyy siinä, että meillä on vanhastaan ollut myös kieliopillinen kahden yksikön ilmaisin eli duaali. Uralilaisessa kantakielessä lukujärjestelmä on toiminut siten, että kala = 1 kala, kala-k = 2 kalaa, kala-t (kuten nykysuomessakin) = monta, enemmän kuin kaksi kalaa.

Enempien lukusanojen tarve riippuu kulttuurista. Lukusanojen tarve on lisääntynyt tyypillisesti vaihtotalouden ja kaupan myötä.

Esihistoriallisia kieliä tarkastellessa on myös syytä muistaa, että keskeisimmät ja yleisimmin käytetyt lukusanat säilyvät parhaiten ja harvinaisemmat ”välilukusanat” korvautuvat herkemmin uusilla. Koska lukusanoja usein luetellaan (lukeminen tarkoittaa alun perin laskemista!) peräjälkeen, ne myös vaikuttavat herkästi toisiinsa. Siksi suomenkin yksi ja kaksi sekä viisi ja kuusi muistuttavat hahmoltaan toisiaan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2009

Vastaaja:


Ulla-Maija Kulonen


fennougristiikan professori


Helsingin yliopisto