Ilmakehä ehkäisee palovammat. Kuva: Shutterstock
Ilmakehä ehkäisee palovammat. Kuva: Shutterstock

Tuskinpa vain.

Jos saat napatuksi meteoriitin ilmasta, se voi tuntua kuumalta. Yleensä ne kuitenkin ovat maanpinnalle tullessaan viileitä tai enintään vähän lämpimiä. Tämä johtuu siitä, että meteoriitit ovat avaruudessa hyvin kylmiä.

Meteoriittien pinta kyllä kuumenee kitkan takia, kun ne kulkevat suurella nopeudella ilmakehän läpi, mutta kuumimmat kerrokset sulavat matkan aikana pois. Pinta ehtii jäähtyä myös siinä vaiheessa, kun meteoriitin vauhti lopuksi hidastuu normaaliksi putoamiseksi.

Jokunen meteoriitti on löytynyt heti putoamisen jälkeen huurrepintaisena, useimmat ovat olleet ihan normaalilämpöisiä.

Maapallolta on saatu talteen noin 40 000 meteoriittia, suurin osa Etelämantereen jäätiköiltä. Suomesta tunnetaan 13 meteoriittia.

Suurin osa maapalolle saapuvista kappaleista on hyvin hauraita ja hajoaa jo ilmakehässä. Pinnalle asti päässeistä meteoriiteista suurin osa on kiveä, pieni osa rautaa.

Meteoriitit ovat tavallisesti peräisin pikkuplaneettojen keskinäisistä törmäyksistä, mutta on maapallolle tullut kiviä myös Kuusta ja Marsista.

Vastaajana Heikki Oja,

professori ja tietokirjailija.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2016

Windspeed
Seuraa 
Viestejä8411
Liittynyt14.4.2016

Polttaako meteoriitti näppejä?

KalleM kirjoitti: Hei! Suurin syy minkä tahansa kappaleen kuumenemiseen tullessaan vauhdilla ilmakehään on paine, eikä kitka. Eli pienentämällä painetta jo ohuessa ilmakehän osassa jopa 150 km korkeudessa voitaisiin palamislämpötilaa/ylikuumenemis ongelma ratkaista ja tehdä avaruusaluksesta huokeita ja erittäin kevyitä.
Lue kommentti

If it looks good it will fly good ! -Marcel Dassault

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018