Kuva Arja Kivipelto
Kuva Arja Kivipelto

Arizonalainen herpetologi Erika Nowak pani kyitä putkeen Saaristomerellä keväällä 2011.

 Käärme voi peruuttaa, vaikka ei teekään sitä usein. Kun se luikertelee häntä edellä, vatsasuomujen vastus on suurempi kuin silloin, kun eläin kulkee etuperin. Eniten kitkaa suomut yllättäen aiheuttavat sivusuunnassa liikkuvalle käärmeelle.
Peruutustaito on tarpeellinen esimerkiksi käärmeen kiskoessa saalista ahtaasta onkalosta ulos. Näin kyyn pakittavan käveltyäni sattumalta paikalle juuri silloin, kun kyy oli onnistunut nappaamaan syötävää. Häirityksi tullut käärme peruutti hitaasti saalis suussaan lähimpään suojapaikkaan.

Pakittaminen voi myös olla keino paeta ahdistavasta tilanteesta. Tämän olen kokenut tutkiessani kyitä.

Jotta eläimen mittaaminen tai näytteiden otto olisi turvallista sekä käsittelijälle että käärmeelle, eläin pannaan läpinäkyvään, molemmista päistään avoimeen muoviputkeen. Käärmeen pääpuoli on näin turvallisesti putkessa, ja käsittelijällä on ote sekä putkesta että eläimen takapäästä. Useimmiten käärmeet yrittävät luikerrella putkesta läpi, mutta toisinaan ne päättävät peruuttaa vapauteen. Jos tutkija ei ole tarkkana, hän saattaa äkisti huomata pitelevänsä toisessa kädessään tyhjää putkea ja toisessa panikoivaa matelijaa!

Muille käärmeille peruuttaminen on työlästä, mutta vesielämään sopeutunut levykäärme liikkuu yhtä sujuvasti eteen- ja taaksepäin.

Vastaajana Pälvi Salo, FT, Turun yliopisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2015

Peippo on munallaan mitattuna Suomen kiivi. Kuva: Getty Images

Vatsanseutu pullistuu hitusen vain muninnan lopussa.

Selitys piilee ruumiinrakenteessa. Se, mikä näyttää linnun vatsalta, on itse asiassa enimmäkseen rintakehää, jonka lihasten alla on kova ja leveä rintalasta. Pehmeää ”vatsaa” linnuilla on vain pieni alue pyrstön ja jalkojen välissä.

Rintakehä voi toki liikkua ulommaksi, kun sisäelimet sitä työntävät, mutta koska se on panssarimainen, siihen ei synny pullistumaa.

Munarauhasessa syntyy vain ruskuainen, ja niitä irtoaa munanjohtimeen yksi kerrallaan. Valkuainen ja kuori syntyvät munanjohtimen loppupäässä hyvin nopeasti, eikä lintu ”kanna” niitä vatsassaan.

Kun muna on juuri tulossa, vatsanseutu voi periaatteessa hieman paisua, mutta sitä ei näe, koska silloin linnut istuvat visusti pesissään. Tämä vaihe kestää vain muutamia tunteja.

Ääriesimerkki lienee kiivi, jolla on kokoon suhteutettuna suurin muna. Kiivi ei näytä olevan ”raskaana”, vaikka muna on valtava, mutta varmasti sen peräpää pullistuu muninnan aikana.

Vastaajana Esa Hohtola,

eläinfysiologian emeritusprofessori, Oulun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018

Kuumin valkea loimuaa valkeana. Kuva: Getty Images

Värin määräävät liekin lämpötila ja säteilyn aallonpituus.

Tulella tarkoitetaan yleensä liekkiä, joka syntyy aineen palamisessa. Palaminen on kemiallinen reaktio, jossa palava aine reagoi hapen kanssa.

Kun reaktio on riittävän nopea, syntyvä lämpö ei siirry heti ympäristöön vaan nostaa palavan aineen lämpötilaa. Tämä näkyy hehkumisena tai liekkinä.

Esimerkiksi nuotiossa palamisreaktio tapahtuu liekin ulkoreunalla, ja siinä syntyy nokea. Noki taas lähettää niin kutsuttua mustan kappaleen säteilyä.

Mustan kappaleen säteilyssä kappaleen lämpötila määrää, millä aallonpituudella säteily on voimakkainta. Tätä aallonpituutta vastaa näkyvän valon aallonpituusalueella aina jokin väri.

Korkein lämpötila ja matalin aallonpituus vastaavat violettia, sitten tulevat järjestyksessä sininen, vihreä, keltainen, oranssi ja punainen.

Nuotion liekin kuumimmassa kohdassa valon aallonpituuksien voima on niin suuri, että ihmissilmä näkee sen värien yhdistelmänä eli valkoisena värinä.

Viileämmät kohdat silmä näkee niin, että väri vastaa paremmin lämpötilaa. Keltainen ja oranssi kertovat noin 1 200:n ja punainen noin 700 asteen lämpötilasta.

Mustan kappaleen säteily ei kuitenkaan selitä kaikkea tulen väreistä.

Esimerkiksi sinisessä liekissä ei ole nokea, vaan liekin väri johtuu siitä, että kaasumolekyylien viritystila purkautuu ja lähettää säteilyä. Sen aallonpituus on lähellä sinistä väriä.

Vastaajana Jorma Jokiniemi,

pien- ja nanohiukkastekniikan professori, Itä-Suomen yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018