Kankkula-niminen paikkakunta löytyy parhaiten kotimaista huumoria viljelevien suomalaisten mieli- ja muistikuvista.

Kankkulan nimi on otettu käyttöön tehostamaan sanontatapaa, jolla kuvataan hukkaan tai haaskuuseen joutumista vertaamalla sitä kaivoon putoamiseen tai pudottamiseen.

Kaivo oli ennen elintärkeä ja samalla vaarallinen paikka: mikä sinne putosi, saattoi olla iäksi menetetty. Kaivo mainitaan monissa sanonnoissa, esimerkiksi pudota kuin hohtimet kaivoon tai ei pidä heittää kirvestä kaivoon. Kun pelkkä kaivo on alkanut tuntua lattealta, on ilmaisua tehostettu alkusointuisella Kankkula-nimellä. Kankku-kantaisia nimiä on käytössä sekä talon, kylän että henkilön niminä, joten Kankkulaa on hyvin voitu kuvitella jonkun tietyn Kankkusen taloksi.

Joka tapauksessa sanontaa hävitä kuin Kankkulan kaivoon on käytetty kansankielessä jo kauan ennen kuin Aune Ala-Tuuhonen ja Antero Alpola alkoivat kirjoittaa kuuluisaa radiohupailusarjaansa. Sen rinnalla esiintynyt harvinaisempi vaihtoehto Kanttulan kaivo vahvistaa, ettei kysymys on ole todellisesta paikkakunnasta.

Vastaaja:


Kaisa Häkkinen


suomen kielen professori


Turun yliopisto

Raspu
Seuraa 
Viestejä12787
Liittynyt12.7.2010

Rahat häviävät "Kankkulan kaivoon". Missä se sijaitsee?

Eikös kankku ole takapuoli tai pakara? Kankkula taas useampi pakara ja tai kaksi pakaraa, siis paikka missä on kankkuja eli pakaroita. Se kaivo on sitten siinä kankkujen (kahden?) välissä eli kankkulassa. Sanoisin kun rahat on menny kankkulan kaivoon niin kysymys voisi olla jopa maksetusta siveettömästä toiminnasta. Meillä komennusmiehillä on myös sanonta "rahat on menny hoorien persauksii", eli kankkulan kaivoo. Itse tosin kutsun sitä "sijoittamiseksi mielenterveyteen", mikä toisaaltaan käy...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018