Kaikki eläimet pystyvät aggressioon.

Ilman sitä petoeläimet eivät voisi saalistaa eivätkä emot suojella poikasiaan. Toisinaan aggressio purkautuu lähipiirissä. Siksi esimerkiksi susilla, jotka voivat tappaa lajikumppaninsa pelkällä leukojen napsautuksella, on voimakkaita synnynnäisiä estoja, jotka estävät perheenjäsenten surmaamisen. Osalla eläimistä nämä estot ovat kuitenkin heikompia.

Eläinparien riitelyä ei voi verrata ihmisten riitelyyn, sillä parinmuodostuskin on erilaista. Monet eläinparit ovat yhdessä vain lyhyen aikaa: uros voi häipyä pian siittämisen jälkeen tai silloin, kun naaras pärjää pentujen kanssa yksin. Riitelyyn ei edes jää kovin paljon aikaa.

Lintujen “avioriidat“ näyttävät keskittyvän pariutumisen alkuvaiheeseen. Esimerkiksi kirjosieppokoiras saattaa vihaisesti häätää reviirilleen tunkeutuneen naaraan. Koiraan reviirinsuojeluvietti on nimittäin niin voimakas, että se syrjäyttää pariutumisvietinkin. Koiras hyväksyy naaraan vasta, kun tämä lähestyy erityisin “lepyttelyelkein“.
Jotkin eläimet muodostavat pitkäaikaisia suhteita, joten niiden elämään luulisi kuuluvan riitojakin. Valitettavasti näitä eläimiä, esimerkiksi susia, on vaikea tarkkailla luonnossa. Suomalaiset susitutkijat havaitsivat kuitenkin, että kainuulaisen susilauman johtajanaaras Maija rökitti puolisoaan ankarasti, jos tämä yritti syödä saalista ennen Maijaa. Kyseessä lienee osaksi Maijan yksilöllinen ominaisuus ja osaksi perheen sisäisen arvojärjestyksen vahvistaminen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2002

Vastaaja:


Ilkka Koivisto


filosofian tohtori

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018