– Paikat eivät roiku nollassa geessä, Yhdysvaltain ensimmäinen naisastronautti Sally Ride vastasi kiusaantuneena miestoimittajan uteluun rintaliivien tarpeellisuudesta avaruusmatkalla.

Ride kertoo Florida Todayn haastattelussa harmistuneensa myös meikkiin ja kuukautisiin liittyneestä sipinästä. Käytännössä kaikki sujui yksinkertaisesti: toilettilaukkuun pakattiin tamponeja ja meikkejä, eikä rintaliiveistä puhuttu sen kummemmin.
Jokainen nainen kuitenkin tietää, että kyseisen vaatekappleen tarve vaihtelee huomattavasti rintojen koon mukaan. Vaikkeivät rinnat painottomuudessa roikukaan, ne saattavat esimerkiksi äkillisessä käännöksessä tuljua epämiellyttävästi.

Venäläisten MIR-avaruusasemalla pitkiä aikoja viettäneiden kosmonauttien pukeutumisesta vastannut Alexander Jarov painottaa, etteivät avaruudessa käytettävät vaatteet ole pelkästään hengissä säilymistä varten.

– Vaatteiden pitää tukea miehistöä sekä lääketieteellisesti että henkisesti, Jarov tiivistää Space.comin nettisivuilla (http://www.space.com/news/spacestation/space_garments_000627.html).

– Haluamme, että avaruusaluksissa työskentelevät naiset tuntevat itsensä naisiksi, Jarov sanoo. Eugenia Segeda, joka suunnittelee Jarovin yrityksessä kosmonauttinaisten puuvillaiset, pitsein koristetut pikkuhousut ja rintaliivit, vertaa tuotteitaan tunnettuihin tavaramerkkeihin, kuten Triumphiin.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2001

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


tiedetoimittaja

Vaihdokas
Seuraa 
Viestejä2332
Liittynyt13.9.2013

Tarvitaanko avaruudessa rintaliivejä?

Rousseau Siis JUMALAUTA. Pitsiset alusvaatteet ja meikit tukevat naista HENKISESTI?! Luulin että avaruuteen laitetaan vain jotakuinkin täysipäisiä ihmisiä jotka eivät paineessa noin vaan murru. Jos naiselle on jo valtava vamma siinä ettei saa töhriä pakkeleita naamaansa, niin pitäisikö tässä itkeä vai nauraa? Vähän vanha mutta sattui silmään, kun ketju on aktiivisena. Olen eri mieltä. Jos noinkin pienet ja arkiset, normaaliin elämään kuuluvat asiat, kuin meikit ja nätit alusvaatteet, riittävät...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018