Kirjakielemme on tuntenut sanan Agricolasta alkaen. Samoilta ajoilta on Olaus Magnuksen kartta, jossa kulmakuntamme sai ensimmäisen kerran tunnistettavan muotonsa. Kuva: Wikimedia Commons
Kirjakielemme on tuntenut sanan Agricolasta alkaen. Samoilta ajoilta on Olaus Magnuksen kartta, jossa kulmakuntamme sai ensimmäisen kerran tunnistettavan muotonsa. Kuva: Wikimedia Commons

Suomi-sanan alkuperä on epäselvä.

Sitä on aikojen kuluessa selitetty monella tavalla.

Vanhoissa, esitieteellisissä selityksissä sitä on yritetty johtaa kielen omaperäisistä aineksista, esimerkiksi sanoista suo, suomu tai suoda. Myös suomia-verbiä on pidetty lähtökohtana, koska suomalaiset ovat tunnetusti olleet aina kovia tappelemaan.

Uusimpien tieteellisten selitysten mukaan sanan vartalo on lainaperäinen, mutta tässäkin tapauksessa lainalähteitä on esitetty useita.

Yhden selityslinjan mukaan suomi juontuisi tavalla tai toisella samasta maata merkitsevästä kantabaltin sanasta *zemē kuin heimon nimi hämäläinen.

Toisen selityksen mukaan suomi olisi alkuaan ihmistä merkitsevä indoeurooppalainen lainasana, jolloin se olisi samaa juurta kuin liettuan žmuõ ja latinan homo.

Mikään annetuista selityksistä ei ole saanut tutkijoiden yksimielistä kannatusta, joten keskustelu sanan alkuperästä jatkuu edelleen.

Suomi-sana on vähintään pari tuhatta vuotta vanha siitä päätellen, että sillä on vastineita laajalti itämerensuomalaisella kielialueella.

Suomen kirjakielessä suomi on esiintynyt Agricolasta alkaen. Jo tätä ennen sana on mainittu Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa 1323 alkuosana paikannimessä Somewesi eli Suomenvesi. Tämä on tarkoittanut Viipurinlahden perukassa sijaitsevaa Suomenvedenpohjaa.

Vanhimmassa kirjallisuudessa Suomi on tarkoittanut usein vain Varsinais-Suomea, ei siis koko maata. Varsinais-Suomi on Paavo Tikkasen uudissana vuodelta 1846.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,
suomen kielen professori, Turun yliopisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2011