Jos lintuinfluenssa muuttuisi ihmisestä toiseen leviäväksi pandemiaksi, suu-nenäsuojuksia ei laajassa mitassa suositeltaisi tartunnalta suojautumiseen.

Suojusten tehosta ei ole luotettavaa näyttöä. Ennen kuin rokotetta saataisiin, avainasemassa olisi hyvä käsi- ja yskimishygienia.

Pandemiaviruksen ominaisuuksia ei tiedetä etukäteen, mutta oletetaan, että se tarttuu ja leviää samalla tavalla kuin tavalliset kausi-influenssavirukset. Influenssaan sairastunut erittää virusta hengitysteihinsä ja voi tartuttaa taudin muihin yskiessään tai aivastaessaan. Syntyvät pisarat eivät leijaile ilman mukana vaan putoavat melko pian alaspäin. Ne eivät kulkeudu metriä kauemmaksi.

Tauti voi levitä myös hengitystie-eritteillä tahriintuneiden käsien välityksellä. Lisäksi virus saattaa siirtyä erilaisista ympäristön pinnoista, kuten ovenkahvoista, jos ne ovat tahriintuneet tuoreilla eritteillä. Tartunta edellyttää, että virusta pääsee ylähengitysteiden tai sil-mien limakalvoille, kun niitä kosketellaan sormin.

Paras tapa pysäyttää viruksen leviäminen on suojata suu ja nenä kertakäyttönenäliinalla yskiessä ja aivastaessa ja laittaa käytetty liina välittömästi roskiin. Yskimisen ja aivastamisen jälkeen kädet tulisi heti pestä vedellä ja saippualla tai puhdistaa desinfioivilla käsipyyhkeillä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2006

Vastaaja:


Outi Lyytikäinen


infektiolääkäri


Kansanterveyslaitos

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017