Vegaanin ja kasvinsyöjäeläimen välillä on yksi merkittävä ero.

Ihminen on kaikkiruokainen ja vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt nappaamaan tarvitsemansa raudan eläinravinnosta, jossa sitä on runsaasti. Tämän vuoksi raudan hyödyntäminen ei ole kovin tehokasta. Ihmiselimistöllä on varaa "tuhlata" rautaa, koska sitä saa sekaravinnosta helposti.

Kasvinsyöjäeläinten kehitys taas on miljoonien vuosien kuluessa johtanut siihen, että ne pystyvät käyttämään nimenomaan kasveista peräisin olevaa rautaa. Ihmiseen verrattuna eroja esiintyy niin raudan imeytymisessä, kuljetuksessa, varastoinnissa kuin käyttömekanismeissa.

Jos ihminen olisi koko kehityskaarensa ollut kasvissyöjä, elimistömme varmaan käyttäisi rautaa yhtä tehokkaasti kuin kasvinsyöjien elimistö, eikä vegaaneilla olisi raudanpuutetta.

Vastaaja:


Mikko Nikinmaa


eläinfysiologian professori


Turun yliopisto

Pullasorsa
Seuraa 
Viestejä234
Liittynyt22.2.2014

Vegaania vaivaa raudanpuute, entä kasvinsyöjäeläimiä?

Puuhevonen 09.05.2014 klo 20:29 Tuo vastaus ei ole jälleen kerran kovin tarkka. Ihmis-vegaanit syövät määrällisesti hyvin vähän, koska suurin osa energiasta saadaan öljyistä sekä energiasisällön suhteen jalostetuista viljoista ja hedelmistä. Lisäksi ihmisravinto usein kypsennetään, jolloin siitä saa ehkä 40 % enemmän energiaa hyötykäyttöön verrattuna raakaan ravintoon. Ei veganismi itsessään aiheuta _automaattisesti_ aliravitsemusta. Raaka veganismi on yksi veganismin alalaji ja kyllä lisää...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018