Perimäaineksen hiiliyhdisteet eivät paljon erehdy. Kuva: Shutterstock
Perimäaineksen hiiliyhdisteet eivät paljon erehdy. Kuva: Shutterstock

Voi, ja tulevaisuudessa vielä entistä tarkemmin.

Ikä on käsitteenä monivivahteinen. Jokaisella ihmisellä on kronologinen, biologinen, fysiologinen, psykologinen, sosiaalinen ja subjektiivinen ikä, jotka voivat olla erilaiset ja joita voidaan arvioida tai mitata eri tavoin ja erilaisella tarkkuudella.

Dna-tutkimukset ovat uusi tulevaisuuden työkalu kronologisen eli kalenteri-iän arviointiin. Niillä voidaan arvioida muutoksia lähetti-rna:n ja T-solujen dna:n pitoisuuksissa, telomeerien pituudessa ja dna:n metylaatiossa.

Metyloitumisella tarkoitetaan metyyliryhmiksi nimitettyjen hiiliyhdisteiden tarttumista dna:han. Vahvasti metyloitunut geeni on yleensä sammuksissa, mutta metyyliryhmiä voi myöhemmin irrota dna:sta, jolloin geeni käynnistyy.

Metylaatiomuutokset vaikuttavat nykynäkemyksen mukaan lupaavimmalta menetelmältä iän määritykseen. Yksilön dna-metylaatiopatteriston virhepoikkeama kalenteri-iästä vaihtelee ikäryhmittäin, mutta on keskimäärin noin +/- 4–5 vuotta.

Perinteisesti ikäarvioita tekevät esimerkiksi lastenlääkärit potilaan hoidon tai kehityksen seurantaa varten. Ikä arvioidaan usein luusto- tai hammaskartan, pituuskäyrien ja muiden kehitysmuutosten, kuten karvoituksen ja äänenmuutoksen, perusteella.

Oikeuslääketieteessä ikä arvioidaan yleensä viranomaisen pyynnöstä, kun halutaan selvittää lapsen kouluikä, aikuisuus ja siihen liittyvät vastuut ja seuraamukset.

Vastaajana Antti Sajantila, geneettisen oikeuslääketieteen professori, Helsingin yliopisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2016

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018