Kolikoista tarttuu käsiin huomattavia määriä nikkeliä, joka voi aiheuttaa käsi-ihottumaa.

Oireet ovat tuttuja mm. pankissa ja kaupoissa työskenteleville ihmisille, jotka joutuvat päivittäin käsittelemään rahaa. Suomessa tilastoidaan joka vuosi muutama ”raha-allergian” aiheuttama ammattitauti.

Markan, vitosen ja kympin kolikot sisältävät nikkeliä. Sitä on myös tulevissa yhden ja kahden euron kolikoissa.
Nikkeli on yleisin kosketusallergian aiheuttaja Pohjois-Euroopassa. Ihottumista ja muista oireista kärsii yli 10 prosenttia naisista ja muutama prosentti miehiä. Allergiasta ei pääse eroon.

Varsinkin nuorten oireilu on lisääntynyt kahden viime vuosikymmenen aikana. Todennäköisin syy on nikkelipitoisten esineiden yleistyminen. Etenkin korvien rei’ittäminen ja iholävistykset ärsyttävät herkästi ihoa.
Kesällä voimaan tullut EU-direktiivi pyrkii rajoittamaan tuotteiden, kuten korvakorujen, kellojen, silmälasien sankojen ja vetoketjujen, nikkelipitoisuuden niin pieneksi, etteivät ne aiheuttaisi uusia allergiatapauksia.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2001

Vastaaja:


Lasse Kanerva


osastonylilääkäri


Työterveyslaitos

kfa
Seuraa 
Viestejä2517
Liittynyt13.3.2008

Voiko ihminen olla allerginen rahalle?

Euroon siirtyminen ei kokonaan korjannut tilannetta. Eurokolikot aiheuttavat edelleenkin nikkeliallergiaa. http://www.nature.com/news/2002/020912/full/news020909-9.html "High nickel release from 1- and 2-euro coins" Tuosta sai joku kimmokkeen kysyä EU:n komissiolta sitä, miten EU:n oma nikkelidirektiivi suhtautuu kolikkojen nikkeliin. Vastauksessa arvosteltiin tuota yllämainittua tutkimusta. http://www.europarl.europa.eu/sides/getAllAnswers.do?reference=E-2002-2716&language=FI...
Lue kommentti

Kim Fallström kfa+news@iki.fi

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018