Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2012

Käytetty ruokaöljy saattaa jonkin aikaa toimia dieselautojen vanhoissa esikammiomoottoreissa.

Uusiin tai uudehkoihin moottoreihin sitä ei missään nimessä pidä laittaa.

Ruokaöljyjen suurin ongelma on liian suuri viskositeetti eli virtauksen jähmeys. Ensimmäisen sukupolven biodieselit ovat tyypillisesti kasviöljyjen metyyliestereitä, mistä voi tulla virheellinen mielikuva, että polttoaine olisi kasviöljyä. Kasviöljyjen metyyliestereiden viskositeetti on paljon alempi kuin vastaavan kasviöljyn.

Suuri viskositeetti lisää rasituksia polttoaineen ruiskutusjärjestelmässä. Myös pisaroituminen ja palaminen on huonompaa.

Vanhat dieselmoottorit ovat apukammiomoottoreita. Polttoaine ruiskutetaan apukammioon, jossa se sekoittuu ilmaan. Tällöin vaatimukset pisaroitumiselle eivät ole niin suuret. On kuitenkin vaikea sanoa, kauanko moottori jaksaisi ruokaöljyllä toimia.

Uudet moottorit ovat suoraruiskutusmoottoreita, joissa polttoaine ruiskutetaan suoraan sylinteriin. Tämä edellyttää korkeaa ruiskutuspainetta ja kehittynyttä suutintekniikkaa. Herkät laitteet vaurioituvat nopeasti, jos polttoaineen viskositeetti on liian korkea.

Vastaaja:


Martti Larmi


polttomoottoritekniikan professori


Aalto-yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018