Kaiken eloperäisen jätteen voi kompostoida, eivätkä myrkylliset kasvit ole mikään poikkeus.

Kasvijätettä hajottavat bakteerit, sienet, sädesienet ja lierot sekä muut pieneliöt eivät välttämättä kärsi kasvisolujen sisältämistä haitta-aineista. Monet myrkyt vaikuttavat vain tiettyihin eliöihin, joita kasvit yrittävät torjua. Kasvimyrkyt eivät kerry kompostimullasta maaperään, vaan mikrobit hajottavat ne.

Maamme luonnonvaraisessa lajistossa on noin 20 hyvin myrkyllistä kasvia, lievemmin myrkyllisiä moninkertainen määrä. Esimerkiksi kaikki leinikit aiheuttavat syötynä oireita. Enemmän tai vähemmän myrkyllisiä viljeltyjä puutarha- ja huonekasveja on yli 200.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2001

Vastaaja:


Mikko Piirainen


kasvimuseon amanuenssi


Helsingin yliopisto

kfa
Seuraa 
Viestejä2517
Liittynyt13.3.2008

Voiko myrkyllisiä kasveja kompostoida?

Kysymykseen ei ole yksikäsitteistä vastausta, sillä myrkkykasvien ongelma ei ole ainoastaan niiden maatuvissa kasvinosissa. Jos kompotiin päätyy myrkyllisten tai haitallisten kasvien (kuten jättiläisukonputki) siemeniä niin seurauksena saattaa olla samaisten kasvien leviäminen sinne missä kompostimultaa käytetään. Retiisipenkistä esiin tunkevan putkikasvin tunnistaa helposti mutta muutoin kannattaa olla tarkkana. Ei siis kypsiä tai edes puolikypsiä siemeniä sisältäviä myrkky- tai haittakasveja...
Lue kommentti

Kim Fallström kfa+news@iki.fi

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018