Kun minulle muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran esitettiin tämä kysymys, piti vastata nopeasti ja tiivistetysti.

Vastasin, että höpö höpö. Ilmakehä on kuitenkin niin mutkikas, että periaatteessa mitään uutta näkemystä ei voida noin vain höpö-höpöttää. Pitäisi tutkia ja etsiä vastausta kirjallisuudesta. Tästä aiheesta ei kuitenkaan ole osunut silmiini mitään, joten jouduin edelleen pohtimaan omillani.

Pääosa ilmakehän otsonista on ylhäällä otsonikerroksessa. Vaikka ilma niin korkealla on jo aika harvaa, otsonimäärä on kuitenkin melkoinen. Kuinka pystyisimme valmistamaan ja kuljettamaan tarvittavan kasumäärän?

Otsonikerroksesta purkautuu otsonia alaspäin - aina maan pinnalle saakka - erilaisten sääilmiöiden yhteydessä. Tällaisia purkauksia tapahtuu eri puolilla maapalloa joka päivä. Luulen, että jo yksi purkaus siirtää otsonia alempiin kerroksiin enemmän kuin ihmiskunta voi kuljettaa ylös otsonikerrokseen. Otsonin valmistukseen ja kuljetukseen näin valtavissa määrin liittyisi myös iso joukko ympäristöongelmia, jotka jo itsessään voisivat kumota hyödyn, joka kenties muuten olisi saavutettavissa.

Toinen asia on sitten, olisiko varastojen täydentämisestä hyötyä. Otsonikerroksessa on aina tuhoutunut ja syntynyt otsonia. Siellä vallitsee tasapaino tuottavien ja hävittävien mekanismien välillä. Niin on nykyäänkin. Me olemme vain voimistaneet hävittäviä mekanismeja, ja tasapaino saavutetaan nyt alemmalla otsonitasolla. Jos haluaisimme muuttaa tasapainoia tuottajien eduksi, joutuisimme vakituisiksi tuottajiksi: meidän pitäisi kuljettaa otsonia ylös koko ajan. Tilannetta voisi verrata padottuun altaaseen, jossa pato olisi vesirajan alapuolella. Vesirajaa olisi vaikea pitää korkealla katamalla vettä altaaseen. Olisikohan oikea vastaus se, että ei kannettu vesi kaivossa pysy - varsinkaan, jos kaivo on Atlantiakin suurempi?

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1996

Vastaaja:


Juhani Rinne


tutkimusprofessori


Ilmatieteen laitos

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018