Ihmisen ja simpanssin risteytyminen luonnonoloissa vaikuttaa mahdottomalta.

Kahden lajin väliset risteymät ovat yleensäkin melko harvinaisia, sillä niiden tiellä on monenlaisia lisääntymisesteitä. Tällaisia ovat muun muassa maantieteellinen eristyneisyys ja elintapojen ja käyttäytymisen erot sekä fysiologiset seikat.

Ihmisen ja simpanssin välillä ei ole niin suuria maantieteellisiä ja käyttäytymiseen liittyviä eroja, etteivät mies ja simpanssinaaras ainakin periaatteessa voisi paritella keskenään. Ihmisen siittiöt eivät pintaominaisuuksiensa vuoksi kuitenkaan tartu simpanssin munasolua ympäröivään zona pellucida -kalvoon. Tämä on ensimmäinen ja tärkein käytännön este hedelmöitymiselle. Jos hedelmöityminen kuitenkin onnistuisi, seuraavassa vaiheessa ongelmia syntyisi kromosomien pariutumisessa. Epäsuhta ihmisen 46 kromosomin ja simpanssin 48 kromosomin välillä aiheuttaisi häiriöitä alkion kehityksessä tai viimeistään sukusolujen tuotantovaiheessa.

Toinen kysymys on, olisiko ”humpanssi” mahdollista synnyttää kokeellisesti. Siihen on olemassa kaksi mahdollisuutta. Ensimmäisessä simpanssin varhaisen alkion solujen joukkoon lisättäisiin ihmisen soluja (tai toisinpäin), jolloin syntyisi niin sanottu kimeera. Eettiset ja lailliset näkökohdat kuitenkin estänevät sellaisen tuottamisen. Toinen mahdollisuus perustuu kloonaukseen ja geenisiirtoon. Ihmisen tai apinan kloonaaminen on kuitenkin osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin lampaan kloonaaminen ja on teknisesti vielä mahdotonta.

Vaikka usein korostetaan, että ihmisen ja simpanssin perimän samankaltaisuus on peräti 98,5–99-prosenttista, lajiutumisen kannalta oleellisia ovat erot genomin rakenteessa ja geenien toiminnan säätelyssä. Genomitasolla yhden prosentin ero vastaa arviolta 40 miljoonaa emäsparimuutosta eli mutaatiota. Ihmisen ja simpanssin genomin emäserojen kirjaamiseen tarvittaisiin 10 000 sellaista A4-sivua, joilla kullakin olisi 4 000 kirjoitusmerkkiä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Vastaaja:


Jorma Paranko


eläinfysiologian sekä solu- ja kehitysbiologian dosentti


Turun yliopisto

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017