Muinaissuomi ei ole tieteellinen käsite; kielitieteilijät puhuvat varhaissuomesta.

Sillä tarkoitetaan suomen kieltä, joka oli jo selvästi ”suomea”, ei kantamuotoaan.

Tämä kehitysvaihe, jolloin suomi ja sen lähimmät sukukielet alkoivat erkaantua yhteisestä kantakielestään myöhäiskantasuomesta, käynnistyi suunnilleen ajanlaskun taitteessa. Kesti kuitenkin vuosisatoja, ennen kuin Suomenlahden pohjoispuoliset myöhäiskantasuomen jatkajamurteet saivat selvästi suomalaisiksi katsottavia piirteitä.

Seuraavasta mukaelmasta saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä varhaissuomi saattoi kuulostaa noin tuhat vuotta sitten. Katkelma kuvastaa verraten hyvin myös myöhäiskantasuomea.

Alγussa Jumala loi taivahan ja maan.
Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeδys oli syvyδen
päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.
Ja Jumala sanoi: ”Tulkohon valkeδus”.
Ja valkeδus tuli.
Ja Jumala näki, että valkeδus oli hyvä;
ja Jumala erotti valkeδuδen pimeδyδestä.
Ja Jumala kuυυui valkeδuδen päiväksi,
ja pimeδyδen hän kuυυui yöksi.
Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, ensimäinen päivä.

Merkittävimmät erot olivat äänteellisiä: tuhat vuotta sitten kielessä oli nykykielestämme puuttuvia äänteitä. Niitä olivat niin sanotut spirantit eli rakoäänteet, joita tutkimuksessa on tapana merkitä kreikkalaisin kirjaimin δ, γ ja υ.
δ ja υ ovat tuttuja englannista: edellinen on samanlainen kuin sanoissa this ja that, υ esiintyy sanoissa path ja thunder. γ taas on tanskan kielestä tuttu ”kitalakispirantti”, vähän kuin huolimattomasti äännetty g. Konsonanttia d ei varhaissuomessa ollut, sen sijaan konsonantti h oli nykyistä yleisempi. Vokaalien pituus oli usein toinen kuin nykykielessä.

Varhaissuomi olisi siis kuulostanut varsin ymmärrettävältä nykysuomalaisellekin. Suurimmat vaikeudet olisivat liittyneet puheenaiheisiin ja niiden vaatimaan sanastoon.


Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2005

Vastaaja:


Tapani Lehtinen


suomen kielen professori


Helsingin yliopisto