Muinaissuomi ei ole tieteellinen käsite; kielitieteilijät puhuvat varhaissuomesta.

Sillä tarkoitetaan suomen kieltä, joka oli jo selvästi ”suomea”, ei kantamuotoaan.

Tämä kehitysvaihe, jolloin suomi ja sen lähimmät sukukielet alkoivat erkaantua yhteisestä kantakielestään myöhäiskantasuomesta, käynnistyi suunnilleen ajanlaskun taitteessa. Kesti kuitenkin vuosisatoja, ennen kuin Suomenlahden pohjoispuoliset myöhäiskantasuomen jatkajamurteet saivat selvästi suomalaisiksi katsottavia piirteitä.

Seuraavasta mukaelmasta saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä varhaissuomi saattoi kuulostaa noin tuhat vuotta sitten. Katkelma kuvastaa verraten hyvin myös myöhäiskantasuomea.

Alγussa Jumala loi taivahan ja maan.
Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeδys oli syvyδen
päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.
Ja Jumala sanoi: ”Tulkohon valkeδus”.
Ja valkeδus tuli.
Ja Jumala näki, että valkeδus oli hyvä;
ja Jumala erotti valkeδuδen pimeδyδestä.
Ja Jumala kuυυui valkeδuδen päiväksi,
ja pimeδyδen hän kuυυui yöksi.
Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, ensimäinen päivä.

Merkittävimmät erot olivat äänteellisiä: tuhat vuotta sitten kielessä oli nykykielestämme puuttuvia äänteitä. Niitä olivat niin sanotut spirantit eli rakoäänteet, joita tutkimuksessa on tapana merkitä kreikkalaisin kirjaimin δ, γ ja υ.
δ ja υ ovat tuttuja englannista: edellinen on samanlainen kuin sanoissa this ja that, υ esiintyy sanoissa path ja thunder. γ taas on tanskan kielestä tuttu ”kitalakispirantti”, vähän kuin huolimattomasti äännetty g. Konsonanttia d ei varhaissuomessa ollut, sen sijaan konsonantti h oli nykyistä yleisempi. Vokaalien pituus oli usein toinen kuin nykykielessä.

Varhaissuomi olisi siis kuulostanut varsin ymmärrettävältä nykysuomalaisellekin. Suurimmat vaikeudet olisivat liittyneet puheenaiheisiin ja niiden vaatimaan sanastoon.


Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2005

Vastaaja:


Tapani Lehtinen


suomen kielen professori


Helsingin yliopisto

faq1
Seuraa 
Viestejä415
Liittynyt20.2.2014

Ymmärtäisikö nykysuomalainen muinaissuomea?

Rousseau 25.05.2014 klo 21:49 Algussa Jumala loi taivahan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimethys oli syvythen päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: Tulkohon valkethus. Ja valkethus tuli. Ja Jumala näki, että valkethus oli hyvä; ja Jumala erotti valkethuthen pimethythestä. Ja Jumala kuththui valkethuthen päiväksi, ja pimethythen hän kuththui yöksi. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, ensimäinen päivä. Miten tästä tulee joku murre mieleen, en vaan tiedä että mikä murre...
Lue kommentti
Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017