Useimmilla laulujoutsenilla on vain yksi kumppani elämänsä aikana. Kuva: Getty Images
Useimmilla laulujoutsenilla on vain yksi kumppani elämänsä aikana. Kuva: Getty Images

Syvää sitoutumista, yhden huoltajan perheitä, etäsuhteita ja syrjähyppyjä.

Kaikkia ihmisen rakkauselämän muotoja esiintyy muuallakin eläinkunnassa.

Kunnes kuolema teidät erottaa”, julistaa pappi vihkiparille. Evoluutio ei kristillisestä moraalikäsityksestä piittaa, mutta muutamille eläinlajeille on silti kehittynyt liittoja, jotka kelpaisivat tiukimmallekin moraalinvartijalle. Uskollisuudestaan tunnetuimpia ovat joutsenet ja hanhet.

Nämä linnut vetoavat romanttisiin tunteisiin: ne viettävät kaiken aikansa kumppaninsa rinnalla, uurastavat yhdessä kasvattaakseen poikasensa ja ovat ilmiselvästi murheen murtamia, jos puoliso menehtyy. Laulujoutsenten ja valkoposkihanhien keskuudessa syrjähyppyjä ei juuri ole.

Joutsenen- ja hanhenpoikaset kasvavat hitaasti, ja niiden turvassa pitäminen vaatii molempien vanhempien saumatonta yhteistyötä. Se ei ole helppoa vaan onnistuu usein vasta vuosien harjoittelun jälkeen. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun kaikki vihdoin toimii hyvin, olisi hullun hommaa riskeerata suhteen jatkuminen vaikkapa vieraissa käymällä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pitkä nuoruus antaa hanhille ja joutsenille runsaasti aikaa deittailla ja etsiä yhteensopivaa puolisoa. Esimerkiksi laulujoutsenet tulevat sukukypsiksi vasta nelivuotiaina. 

Joskus lapsiperheen arki tuo silti esiin ikäviä puolia kumppanista. Jos yhdessä pesiminen ei suju, ero on mahdollinen.

Rakkaushormonit hyrräävät preeriamyyrilläkin. Kuva: MV-photos

Preeriamyyrät viihtyvät lähekkäin

Eläimet eivät tietoisesti ajattele geeniensä kulkeutumista seuraaviin sukupolviin. Sikäli kuin tiedämme, joutsenet ja hanhet tuntevat puolisoaan kohtaan aitoa tunteiden paloa.

Sama pätee myös ainakin pohjoisamerikkalaisiin preeriamyyriin, joiden avulla rakkauden aivokemiaa on tutkittu.

Suomalaisen peltomyyrän läheinen sukulainen muodostaa parisuhteen, jossa puolisot osoittavat ilmeisiä rakastumisen merkkejä. Ne kyhnäävät toistensa kyljessä ja voivat jopa kuolla suruun, jos menettävät kumppaninsa.

Tarkempi tutkimus on osoittanut, että preeriamyyrien rakkautta säätelevät samat neuropeptidit kuin ihmisillä: oksitosiini ja vasopressiini. 

Näitä rakkaushormoneja tuottavat geenit kehittyivät muinaisilla leuattomilla kaloilla noin 500 miljoonaa vuotta sitten. Ne esiintyvät eri muunnelmina lukuisissa tehtävissä kautta selkärankaisten sukupuun. Samat hormonit säätelevät jopa eräiden kalojen parinmuodostusta. Voi olla, että eväkkäätkin rakastuvat kuten me.

Syrjähyppyjä ja parinvaihtoa

Pitkäikäisillä joutsenilla on aikaa etsiä ainoaa oikeaansa, mutta kaikki eivät jouda odottelemaan. Noin 90 prosenttia maailman lintulajeista ja muutama prosentti nisäkkäistä on monogaamisia, eli ne muodostavat parisuhteita. Ylivoimaisesti suurin osa niistä ei ole uskollisia. Poikasten isä voi hyvin olla jokin muu kuin emon puoliso. Toisaalta koiraalla saattaa olla poikasia muualla kuin omassa perheessään.

Elämään kuuluu puolison mustasukkaista vahtimista, syrjähyppyjä, aisankannattajia ja avioeroja. Tutkijoille tämä on viihdyttävää: meno vetää vertoja saippuasarjojen juonenkäänteille.

Esimerkiksi talitiaisilla melkein joka toisessa poikueessa on yksi tai useita syrjähypyn hedelmiä. Noin yksi kahdestatoista poikasesta on jonkin muun kuin perheenisän. Puolisoa myös vaihdetaan ahkerasti: joka kolmas seuraavaan kesään selvinnyt tiainen pesii muun kuin edellisvuoden kumppaninsa kanssa.

Tiaisten mutkikkaissa parisuhdekuvioissa persoonallisuus ratkaisee. Kekseliäät ja uteliaat talitiaisnaaraat parittelevat useammin muiden koiraiden kuin oman puolisonsa kanssa. Ilmeisesti ne ovat avoimia uusille kokemuksille!

Tiaisetkin ovat uskollisia verrattuna australiansinimalureihin. Ne ovat siroja pikkulintuja, joiden kosioasuiset koiraat ovat loistavan sinisiä ja liehittelevät naaraita kantamalla nokassaan vaaleanpunaisia ja purppuraisia kukan terälehtiä.

Australiansinimalureilla peräti kaksi kolmasosaa poikasista on muun kuin naaraan puolison siittämiä. Usein yksikään poikasista ei kuulu ”viralliselle” isälleen. Sopii kysyä, miksi sinimalurikoiraat ylipäätään vaivautuvat parisuhdekuvioihin.

Putkisuukaloilla koiras kantaa mätimunia. Kuva: Getty Images

Isä yksinhuoltajana

Keskikesällä Itämeren levämetsissä kosiskellaan juhlavin menoin. Värikkääseen kutuasuun pukeutunut kala hurmaa mielitiettynsä kosiotanssilla. Hedelmöityksen jälkeen koreilija lähtee etsimään uusia valloituksia ja jättää vaatimattoman näköisen kumppaninsa huolehtimaan jälkikasvusta yksin.

Erikoista on, että tässä tapauksessa näyttävä yksilö on siloneulanaaras ja yksinhuoltajan osan saa koiras.

Eläinkunnassa koiraat ovat tavallisesti isompia, värikkäämpiä tai koristeellisempia kuin naaraat, joiden suosiosta ne kilpailevat. 

Evoluutiobiologit löysivät jo varhain kuviolle selityksen: naaraat joutuvat käyttämään lisääntymiseen enemmän voimavaroja. Muniminen ja synnyttäminen on rankkaa, sperma taas on halpaa. Siksi naarailla on enemmän syytä olla valikoivia ja koiraille jää voimavaroja koristautumiseen. Tästä erosta on saanut alkunsa niin hirvisonnin kruunu, ukkometson soidin kuin sammakon kurnutus.

Vanhemmuuden taakan voi jakaa monella tavalla. Jos puolisot hoitavat jälkikasvua yhdessä ja taakka jakautuu tasan, koiraat ja naaraat voivat olla yhtä kauniita, kuten joutsenet.

On myös eläimiä, joilla koiras ottaa lastenhoidon kokonaan hoitaakseen. Silloin sukupuoliroolit saattavat pyörähtää päälaelleen. 

Putkisuukaloilla, joihin siloneulakin kuuluu, koiras kantaa mätimunia kuoriutumiseen saakka. Niinpä naaraan täytyy vakuuttaa koiras, että juuri sen mätimunat ovat vaivan arvoisia, ja koristautua kutuaikaan hohtavan sinisillä juovilla.

Putkisuukalojen lisäksi monet sammakkoisät huolehtivat mätimunista. Myös esimerkiksi peltolakeuksilla huutelevilla kuoveilla ja tunturijärvien vesipääskyillä on yksinhuoltajaisiä. 

Nisäkkäillä tällainen roolien kääntyminen näyttää olevan mahdotonta, koska raskauden ja imetyksen urakkaa ei fysiologisesti pysty siirtämään uroksille.

Kokonaan eroon koiraista

Suomenlahden rantavesissä käy keväällä molske, kun särkikalat kutevat. Joukossa on lahnaa, pasuria, särkeä, ruutanaa – ja yksi loinen. Hopearuutana on villin kultakalan läheinen sukulainen ja kotoisin Itä-Aasiasta. Se on levinnyt Suomen rannikolle Itämeren yli Virosta, jonne sitä istutettiin 1940-luvulla.

Lajin erityispiirre ovat naaraat, joilla on kolminkertainen kromosomisto tavallisen kaksinkertaisen sijaan. Parittoman kromosomiston vuoksi näiden naaraiden mätimunien hedelmöitys ei onnistu. Sen sijaan niistä kasvaa emon kopioita, klooneja.

Kloonautuvilla hopearuutanoilla on kuitenkin mutka matkassa: jotta mätimunat kehittyvät alkioiksi, ne tarvitsevat eräänlaisen lähtösignaalin siittiösolulta. Hopearuutanoiden täytyy siis laskea mätimunansa jossain, missä on koiraskalojen siittiöitä. Kaikenlaiset särkikalat kelpaavat, joten kalakloonit lyöttäytyvät keväisiin särkikalojen kutuparviin.

Pelkistä naaraista koostuvia, itseään kopioimalla lisääntyviä populaatioita esiintyy kalojen lisäksi esimerkiksi liskoilla, kotiloilla ja ravuilla. Niiden lisääntyminen on erittäin tehokasta. Hopearuutanakin leviää nopeasti. Se luokitellaan haitalliseksi vieraslajiksi.

Rataseläin haalii dna:ta ympäriltään

Tällaiset neitseelliset lisääntyjät ovat evoluution mittapuulla varsin nuoria; vuosimiljoonia vanhat klooniarmeijat ovat ani harvinaisia.

Syykin on tiedossa. Tavallisesti eläinten perintötekijät sekoittuvat joka sukupolvessa. Näin syntyy loputon määrä ainutlaatuisia yksilöitä. 

Sen sijaan neitseellisesti lisääntyvän lajin kaikki yksilöt ovat keskenään samanlaisia lukuun ottamatta niitä, joilla on satunnaisia mutaatioita. Ympäristön muutos, uusi sairaus tai loinen voi tuhota ne kaikki. Myös haitallisten mutaatioiden karsiutuminen on tehottomampaa kuin suvullisesti lisääntyvillä eläimillä.

Sääntöön on kuitenkin yksi poikkeus. Sen voi löytää mikroskoopin avulla järvestä, maaperästä tai vaikka katuojasta. Bdelloidea-luokan rataseläimet kuuluvat eläinkuntaan, vaikka ovatkin liian pieniä paljain silmin nähtäviksi. Niiden keskuudessa ei ole ollut koiraita tai seksiä 25 miljoonaan vuoteen.

Rataseläinten salaisuus on lepotilassa. Ne voivat kuivua täysin, viettää vuosikausia käytännössä kuolleina ja herätä taas eloon, kun joutuvat veteen.

Kuivahorroksen aikana rataseläimen kromosomit särkyvät. Kun eläin kursii perimäaineksensa kasaan, siihen usein päätyy ympäristöstä dna-jaksoja, jotka ovat alkujaan kuuluneet muille eliöille. Jopa kymmenesosa rataseläinten perimästä on peräisin bakteereilta, sieniltä ja kasveilta. 

Rataseläimet ovat siis vaihtaneet parittelun ja suvullisen lisääntymisen eräänlaiseen umpimähkäiseen geeninsiirtotekniikkaan, joka ajaa saman asian. 

Todellisia etäsuhteita

Metsämaassa elävä sammalvaleskorpioni on vain muutaman millimetrin pituinen eläin, joka näyttää pienoiskokoiselta, pyrstöttömältä skorpionilta. Sen rakkauselämä koostuu etäsuhteista: naaraan ja koiraan ei tarvitse koskaan kohdata.

Valeskorpionikoiraat kipittelevät maastossa ja jättävät lupaavilta vaikuttaviin paikkoihin siittiöpaketteja. Paikalle osuva naaras tarkastelee pakkausta. Jos se vaikuttaa kelvolliselta, naaras poimii sen sukuaukkoonsa.

Joidenkin valeskorpionilajien koiraat muodostavat noin senttimetrin kokoisia reviirejä, joilla ne hallitsevat siittiöpakettien monopolia. 

Toisilla lajeilla koiraat pinkovat sulassa sovussa ja kilpailevat keskenään tuotteliaisuudessa. Mitä enemmän paketteja jaksaa tuottaa, sitä suurempi on mahdollisuus päästä isäksi.

Meritursaskoiraan kosiomenoihin kuuluu imukuppien esittely. Kuva: Getty Images

Parittelu vasta kuoleman jälkeen

Etäisiä ovat myös useimpien pääjalkaisten parisuhteet. Vaikka tursailla on kahdeksan lonkeroa, ne eivät käytä niitä toistensa halailuun. Meritursailla parittelukumppanit kököttävät merenpohjalla metrinkin päässä toisistaan. Niitä yhdistää vain koiraan parittelulonkero, jonka kautta spermalähetys siirtyy kuin liukuhihnalla.

Paperiveneiden eli argonauttien suhteet ovat vielä etäisempiä. Ne ovat avomerellä kelluvia pääjalkaisia, joilla naaras rakentaa paperinohuen, kierteisen kuoren. 

Kuoreton koiras on muutaman sentin mittainen, mutta se kantaa mukanaan parittelulonkeroa, joka on jopa kolme kertaa sen ruumiin kokoinen. Naaraan kohdatessaan paperivenekoiras irrottaa parittelulonkeron, jolla on oma hajuaisti ja jopa pienet aivot. Lonkero osaa uida omin neuvoin naaraan luo. 

Naaraalla puolestaan voi olla kuorensa sisällä useitakin tällaisia omaa elämäänsä eläviä paritteluelimiä, joita se säilyttää tulevaa käyttöä varten. 

Kun parittelu – jos sitä voi siksi kutsua – tapahtuu, koiras on voinut olla kuolleena jo hyvän aikaa.

Estoton moniavioisuus pitää rottalauman sopuisana. Kuva: MV-photos

Jaettu ilo on paras ilo

Isorotat elävät usein kymmenien tai satojen yksilöiden yhdyskuntina. Urokset ovat jopa yli puolikiloisia köriläitä, joilla on partaveitsenterävät hampaat. Kun yksi naaraista tulee kiimaan, voisi odottaa, että edessä on verinen joukkotappelu oikeudesta paritella.

Kaikkea muuta. Isorottien parittelukäyttäytymisen silmiinpistävin piirre on sopuisuus. Uroslauma seuraa tepastelevaa naarasta, ja kun tämä pysähtyy, ensimmäiseksi ehtinyt parittelee sen kanssa. 

Muut urokset odottelevat kiltisti vuoroaan, ja yleensä myös saavat sen, sillä sykli toistuu kymmeniä kertoja. Jos kiimassa on kerrallaan useampi naaras, nekin vuorottelevat urosten huomiosta hyvässä hengessä.

Näin estoton polygamia eli moniavioisuus pitää laumaeläinten elämän levollisena. Siitä on etua naaraidenkin lisääntymismenestykselle. Monen uroksen kanssa paritelleen naaraan munasolut hedelmöityvät varmemmin. Kuhunkin poikueeseen mahtuu jopa seitsemän eri uroksen siittämiä jälkeläisiä. Monimuotoisesta poikueesta löytyy esimerkiksi vastustuskykyä sairauksille.

Sopu sijaa antaa -ajatteluun turvautuvat myös lähimmät sukulaisemme, simpanssit ja bonobot. 

Simpanssiyhteisössä meno ei ole yhtä juoheaa kuin rotilla, mutta polygamia lieventää jännitteitä jatkuvaa valtakamppailua käyvien urosten välillä. Bonobojen naarasjohtoisissa yhteisöissä parittelu ei liity ainoastaan lisääntymiseen, vaan kiistatilanteet ratkotaan käyttäytymisellä, jolle kuvaavin termi lienee orgiat.

Skorpionikorennon punainen pyrstö on paritteluelin. Kuva: Getty Images

Maksullista rakkautta

Suomessa yleinen skorpionikorento on hätkähdyttävännäköinen hyönteinen. Sillä on keltamusta vartalo ja nokka, joka tuo mieleen keskiaikaisen ruttolääkärin naamion. Koiraalla on lisäksi mahtava oranssinpunainen skorpioninpyrstö eli paritteluelin. Pelkkä vaikuttava elin ei kuitenkaan riitä: skorpionikorentonaaraat perivät parittelusta maksun.

Erilaiset naaraalle annetut kosiolahjat ovat hyönteisillä yleisiä. Skorpionikorennoilla niitä on tutkittu erityisen paljon.

Koiras voi antaa naaraalle löytämänsä kuolleen hyönteisen. Ötökät ovat skorpionikorentojen tärkeintä ravintoa. Mehevästä makupalasta on vastalahjana noin puolituntinen parittelu, joka antaa mahdollisuuden siittää osa naaraan jälkeläisistä. Poikkeuksellisen komea koiras voi päästä parittelemaan vaatimattomallakin lahjalla.

Paremmat mahdollisuudet saadakseen koiras antaa lahjaksi omaa sylkeään. Skorpionikorennon jättikokoisten sylkirauhasten erite on ravitsevaa ja ilmeisesti naaraan mielestä herkullista. Mitä useamman sylkipalleron koiras jaksaa tuottaa, sen pidempään naaras parittelee mutustellen samalla herkkuja – jopa kolme tai neljä tuntia. Näin koiras ostaa useamman toukan isyyden.

Myös simpanssien tiedetään harjoittavan eräänlaista prostituutiota. Metsästys on simpanssiyhteisöissä tavallisesti urosten harrastus. Urossimpanssit eivät suinkaan ahmi kaikkea lihaa yksin, vaan jakavat sitä harkitusti liittolaisilleen ja lauman naaraille. 

Norsunluurannikolla sijaitsevassa Tain kansallispuistossa tehty tutkimus osoittaa, että anteliaisuus peräti kaksinkertaistaa uroksen parittelumenestyksen.

Tutkijat arvelevat, että tällaista kauppaa kävivät jo ihmisten ja simpanssien yhteiset esiäidit ja esi-isät, jotka elivät Afrikassa 7–8 miljoonaa vuotta sitten. 

Vanha hokema, jonka mukaan prostituutio on maailman vanhin ammatti, on tässäkin suhteessa hakoteillä: prostituutio on paljon vanhempaa kuin ammatit.

Pässi voi tykätä pässistä, uuhesta tai molemmista. Kuva: Getty Images

Sukupuoli on sivuseikka

Mikään ei ole niin luonnollista kuin homoseksuaalisuus, tietävät lammastilalliset. Lampaat kuuluvat harvoihin eläinlajeihin, joilla tutkimusten mukaan on yksilöllisiä seksuaalisia suuntautumisia. Vajaa kymmenesosa pässeistä parittelee mieluummin toisten pässien kanssa, vaikka uuhiakin olisi tarjolla. Noin viidesosa on biseksuaaleja, eli uuhet ja pässit ovat niille yhtä mieluisia.

On mysteeri, miksi luonnonvalinta ei ole karsinut pois pässejä suosivia pässejä, vaikka niiden lisääntymismenestys lienee keskimääräistä huonompi. Homoseksuaalinen käyttäytyminen on yleistä usealla villilammaslajilla, joten kyse ei ole vain kesytetyn eläimen omituisuudesta.

Paljon tavallisempaa on, että eläimet näyttävät viis veisaavan sukupuolesta. Sama yksilö voi tilanteen mukaan paritella niin urosten kuin naaraidenkin kanssa. 

Myös papukaijojen omistajat saavat seurata tällaista menoa, ja lisäksi sitä esiintyy yleisesti esimerkiksi lepakoilla, leijonilla, kirahveilla, apinoilla, norsuilla ja delfiineillä. Ennakkoluulottoman lemmiskelyn arvellaan edistävän laumaeläinten sosiaalisia suhteita ja auttavan hillitsemään aggressiivisuutta.

Parisiteitä solmivilla linnuilla huomattavakin osa pareista voi olla samaa sukupuolta. Esimeriksi sinisorsien koiraspareja näkee keväisin lammissa ja järvenlahdilla.

Aina osapuolten sama sukupuoli ei edes estä lisääntymistä. 

Australiassa elävillä mustajoutsenilla – joita toisinaan eksyy tarhakarkulaisina Suomeenkin – on elinikäisiä koiraspareja, jotka muodostavat väliaikaisia polyamorisia suhteita naaraiden kanssa. Kun naaras on muninut, pariskunta ajaa sen pois ja kasvattaa poikaset kahdestaan.

Ominaisuus säilyy mustajoutsenten populaatiossa, koska kahden isän perheissä joutsenenpoikasilla on tavallista paremmat selviämismahdollisuudet. Koiraat ovat hieman naaraita isompia ja vahvempia, joten ne pystyvät puolustamaan jälkikasvuaan helposti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla