Voisinko värvätä västäräkin tai sudenkorennon?

Lapsena halusin kesyttää itselleni västäräkin. Se olisi istunut kesän olkapäälläni ja syönyt jokaisen hyttysen, joka himoitsi vertani.

Kesällä mummolaan meno oli aina ahdistavaa. Mummolani on puolisoni mukaan ”metsän keskellä”, vaikka valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö alkaa heti naapuritontilta. Kieltämättä metsää onkin sitten kilometrejä muihin suuntiin. Salomaan rikkoo muutama metsäautotie ja kaiken läpi virtaava Merikarvianjoki.

Maaseudun rauhaan vihkiytyneet tunnistavat mummolani kuvauksesta oivallisia lisääntymismaastoja paarmoille, hyttysille, mäkärille ja ties minkälaisille iholle ja sen alle pyrkiville ötököille. Kesän vaiheesta riippuen yksi tai useampi näistä lajeista haluaa osan verestäni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mummolan pihassa asui aikoinaan myös västäräkki. Seurasin usein, kuinka se napsi ilmasta hyönteisiä nopeilla pyrähdyksillään. Hyttysiin tuskastuneena pohdin, josko linnun voisi kesyttää ja opettaa syömään minua kiusaavia hyönteisiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Västäräkki voisi lentää talveksi etelään ja palata taas alkukesästä avukseni.

Jälkikäteen ajateltuna hahmottelin pienen ihmisen konkreettista versiota ekosysteemipalveluiden käsitteestä. Se tarkoittaa luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita. Käsite on luotu perustelemaan sitä, että luonnolla on merkitystä ja väliä ja että saamme siitä hyötyä. Tietenkin ekosysteemipalveluille voitaisiin sivutuotteena laskea rahallinen arvo.

Käsitettä on kritisoitu ihmiskeskeiseksi ja kapitalistiseksi. Lisäksi sen on väitetty ajavan luontoa hyväksikäyttävää toimintaa: luonto nähdään arvoa tuottavana ja ihmisten hyödynnettävänä.

Kansainvälinen luontopaneeli (Ipbes) onkin tätä nykyä siirtynyt käyttämään käsitettä nature’s contributions to people, luonnon vaikutus ihmisille. Tavoitteena on luoda kattava käsite kuvaamaan luonnon arvoa.

Mummolani on nykyään tyhjillään. Lähdin kesäksi sinne nauttimaan maaseudun rauhasta. Kiviaita on heinittynyt, joten västäräkillä ei ole enää pesäpaikkaa.

Kun istun saunan jälkeen pihalla, valtava määrä kärpäsiä surraa ympärillä. Sudenkorennotkin ilmaantuvat paikalle iltaisin, yleensä ne eivät siellä lentele.

Yksi kärpänen pörrää korvani vieressä, ja yhtäkkiä kova hurina lähestyy minua takaapäin. Huomaan, että sudenkorento lentää aivan pääni vierestä ja kärpäsen surina on hiljentynyt. Saalistaja laskeutuu navetan liiterin katolle syömään.

Sudenkorennon panos illanviettooni täytti vanhan toiveeni. Olin lapsena vain valinnut väärän lajin – ja ehkä liian itsekeskeisen lähestymistavankin.

 

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla