Kuvat
Risto Puranen/ Vastavalo
Pikkukäpylintu kaivaa taitavasti makedonianmännyn kävyistä siemeniä.
Pikkukäpylintu kaivaa taitavasti makedonianmännyn kävyistä siemeniä.

Suomen metsissä kuusi valtaa alaa. Pihoilla ja puistoissa on pitkään kasvatettu eksoottisia havupuita. Myös kaupan joulupuu voi olla oudon lajin edustaja, vaikkapa palsamipihta. Se hönkii ilmaan raamatullista tuoksua.

Jouluaaton metsäretkellä seisahdun korkealle kalliolle. Jyrkänteen alla, kävyistä raskaassa kuusessa häärii hehkuvanvärisiä, pieniä papukaijoja.

Pikkukäpylintu irrottaa ristinokallaan kävyn ja pitelee sitä toisen jalan kynsillä. Se kiepsahtaa alemmas ja tarraa käpyyn toisellakin jalalla. Pari voimakasta siiveniskua nostaa linnun taakkoineen takaisin oksalle. Se asettaa kävyn huolellisesti oksan suuntaisesti ja avaa sitten kävyn pihkaiset piilot.

Kuusen siemenet ovat pikkukäpylinnun talvievästä. Korea sirkuttaja ja kuusi saapuivat Suomeen kuutisentuhatta vuotta sitten, kun ilmastomme viileni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kuusen pohjoisraja sijaitsee suunnilleen Ounastunturista Saariselälle kulkevalla linjalla. Puu saavutti sen samaan aikaan kuin länsirannikon eli noin 3000 vuotta sitten. Ajanlaskumme alussa kuusi asettui vihdoin myös Ahvenanmaalle. Eteläisimpään Ruotsiin puu ei ole ehtinyt vieläkään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Metsäkuusen levinneisyys on kunnioitettavan laaja. Sitä kasvaa kautta Siperian ja harvakseltaan Kamtšatkan niemimaalla asti.

Havuista hunajaa

”Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset”, runoili uskonnonopettaja Matti Pesonen, kun suomensi vanhan O Tannenbaum -kansanlaulun, oodin saksanpihdalle.

Pihtoja (Abies) ja kuusia (Picea) on lukuisia eri lajeja ja muotoja, joista toiset ovat jalostuksen tulosta ja toiset luonnon muovaamia. Luonnosta etsitään muun muassa geneettisesti kapeakasvuisia muotokuusia. Ne mahtuvat kaupunkien niukka-alaisille viherkaistoille. Kartiokuusi ja pöytäkuusi sopivat koristeiksi.

Pihtoja kutsuttiin ennen jalokuusiksi. Suomen luonnossa niitä ei kasva, mutta lähes pariakymmentä lajia on istutettu pihoille, puistoihin ja hautausmaille. Tuuheat, tasamuotoiset pihdat ovat suosittuja joulupuita. Niitä viljellään varsinkin Tanskassa, mutta myös meillä.

Suosituin joulukuusipeltojen puu on kaukasianpihta, joka ei tahdo menestyä Suomessa. Keski-Euroopan taloudellisesti tärkeimmän pihdan tieteellinen nimi– Abies nordmanniana – viittaa suomalaiseen luonnontutkijaan.

Helsingin yliopiston eläin- ja kasvitieteen professori Aleksander von Nordmann löysi puun Kaukasukselta vuonna 1836. Lajin määritti ja nimesi hänen ystävänsä, Etelä-Venäjän maatalouden ylitarkastaja, suomalainen Christian Steven.

Keski-Euroopassa pihtojen lähistöllä tarhataan mielellään mehiläisiä. Tannenhonig on kaikkein arvostetuinta hunajaa. Kirvat imevät havunestettä, joka sitten helmeilee sokerina pikku ötököiden peräpäästä. Mehiläiset keräävät tätä hyvää ja valmistavat siitä toukilleen tummaa, aromikasta mesikastehunajaa. Suomessa puhutaan metsähunajasta.

Soitinpuuksi alppikuusta

Puistojen ja pihojen pihdat on melko helppo erottaa kuusista. Kuusen runko on karhean hilseilevä, pihdan sileä, vanhana vähän uurteinen ja kurttuinen.

Pihdan vihreät kävyt sojottavat taivasta kohti kuin kynttilät. Kun käpy kypsyy, suomut putoavat siementen mukana.

Kävynrangat saattavat nököttää oksistossa vielä jonkin aikaa.

Monet pihdat ja muutamat kuuset hohtavat hienoa hopeaa.

Väri tulee neulasia peittävästä vahasta ja alapinnan vaaleista ilmaraoista. Ne ryhmittyvät neulasissa eri tavoin eri lajeilla, joten niitä voi käyttää apuna lajinmäärityksessä. Rakojen kautta puu ottaa ilmasta hiilidioksidia, luovuttaa happea ja haihduttaa vettä. Kylmänä vuodenaikana, kun vedestä on pulaa, vaha sulkee raot ja yhteyttäminen keskeytyy.

Kuusen neulaset voivat pysyä puussa jopa liki kymmenen vuotta, männyn kahdesta viiteen vuotta.

Lehtipuihin verrattuna havupuilla on iso etu: ne ovat heti valmiita yhteyttämään, kun lämpö keväällä nousee.

Myös hopeansävyistä serbiankuusta kasvatetaan joulupuuksi. Se on tasaisen kapeakasvuinen, ja oksien latvat nousevat hauskasti ylöspäin. Serbiankuusi kestää metsäkuusta paremmin likaista ilmaa, siksikin sitä suositaan puistoissa ja pihoissa.

Luonnossa serbiankuusi on huippuharvinaisuus. Se kasvaa alkuperäisenä Dinaarisilla Alpeilla Serbian ja Bosnia-Hertsegovinan rajalla muutamilla kymmenillä hehtaareilla.

Ennen jääkausien aikaa serbiankuusi oli yleinen Itämeren rannikolle asti. Sitä esiintyi myös Pohjois-Amerikassa. Se risteytyykin vaivatta Alaskan sitkankuusen kanssa. Taimitarhat saattavat myydä serbiankuusen nimellä tällaisia risteymiä.

Suomeen on istutettu myös sitkankuusta, joka on kotiseudullaan Alaskassa metsien valtalaji ja kasvaa jättiläismäisiin mittoihin. Se on maailman kuusilajeista suurin ja metsätaloudelle yksi merkittävimmistä puista.

Soitinrakentajat saattavat tarkoittaa niin sitkan- kuin serbiankuusta, kun puhuvat arvostavasti alppikuusesta. Sitä tarvitaan muun muassa viulun, kitaran ja kanteleen kansiin. Kenties mikä tahansa vuoristossa hitaasti kasvava, tiukkasyinen kuusilaji on parasta soitinpuuta. Omalla metsäkuusellammekin on hieno sointi.

Muistoja tsaarien ajalta

Pohjois-Venäjällä tavataan niin tavallista kuusta kuin sen alalajia, kapoista siperiankuusta. Hoikka puu sietää jopa monen tonnin tykkylumen painon.

Jäämeren läheisyys lämmittää Kuolan niemimaata. Siellä kuusi on pohjoisen metsänrajan puu, kuten tunturikoivu Fennoskandiassa.

Lisäksi Pohjois-Venäjällä kasvaa erilaisia pihtoja ja lehtikuusia (Larix). Siperiassa metsänrajan muodostavat sikäläiset, karaistuneet lehtikuuset.

Sosiaalityön uranuurtajan Aurora Karamzinin aikaan 1800-luvulla Träskändan kartanon maille Espooseen istutettiin siperianlehtikuusta ja siperianpihtaa. Suoraryhtisiä, suuriksi kasvavia puita hankittiin koristamaan muun muassa Mustion ja Herttoniemen kartanoita sekä monia pappiloita. Aulanko sai lehtikuusilla reunustettuja paraatikujia.

Suomessa molemmat Siperian puut yleistyivät pihoilla ja puistoissa tsaarien aikaan, jolloin maan tärkein taimitarha oli Pietarissa. Sieltä saatiin myös tsaarinpoppelin ja sembramännyn taimia. Kaikkia neljää lajia istutettiin erityisesti rautatiepuistoihin. Muualla läntisessä Euroopassa näitä Venäjän puita ei näy. Suomen vanhat kulttuuriympäristöt ovatkin tässä mielessä ainutlaatuisia.

Tuoksuvia lajeja Amerikasta

Myös Pohjois-Amerikassa kasvaa lehtikuusia. Kosteilla mailla viihtyvää lännenlehtikuusta on meilläkin. Alaskassa ja Kanadassa pohjoisella metsänrajalla sinnittelevät valkokuusi ja palsamipihta. Molemmat ovat Suomessa suosittuja piha- ja puistopuita.

Palsamipihdan voi tunnistaa hieraisemalla neulasia sormien välissä. Täyteläinen ja lämmin tuoksu on taivaallinen. Kun murskaa valkokuusen sini- tai harmaanvihreitä neulasia, aistii aavistuksen mustaherukkaa.

Kirkkomailla on paljon mahtavia, eksoottisia havupuita. Monet niistä ovat muistoja 1800-luvun lopulta, jolloin hautausmaita ryhdyttiin hoitamaan puistoina.

Vanhoilla omakotialueilla on erityisen paljon komeita kuusia ja pihtoja. Puutarhalehdet neuvoivat 1950-luvulla istuttamaan omakotitonttien kaunistukseksi palsamipihtaa ja siperianpihtaa – jotka muuten risteytyvät helposti keskenään. Siperianpihdan tunnistaa jo kaukaa kapeasta latvasta, joita on usein kaksi.

Pohjois-Amerikan viljelymetsissä kasvaa valkokuusta ja Tsuga-suvun lännenhemlokkia. Suomen puistoissa sirojen hemlokkien ryhmiä on siellä täällä. Pikku neulaset ovat silkinpehmeitä, ja jo nuoressa puussa näkee tiivissuomuisia miniatyyrikäpyjä.

Kuuset ovat jättiläisiä

Mustilan jykevistä douglaskuusista suurin yltää 43 metriin. Suomen korkein havupuu on yli 47-metrinen euroopanlehtikuusi Punkaharjulla. Siellä kasvaa myös 44,5 metriä hipova siperianlehtikuusi, nykynimeltään arkangelinlehtikuusi.

Padasjoen Vesijaon luonnonpuiston metsäkuusen pituudeksi on vastikään mitattu 45 metriä!

Douglaskuusta viljellään intensiivisesti monissa Euroopan maissa. Se saattaisi sopia Suomeenkin, jos alkuperärotu valitaan oikein. Lajia tosin kiusaavat esimerkiksi kirvat ja sienitaudit.

Näistä kärsii toinenkin Amerikan-tulokas, Tyynenmeren rantojen sitkankuusi. Se on kuusista kookkain: se voi kasvaa lähes satametriseksi ja liki tuhatvuotiaaksi. Laji kestää lämpötilan nousua. Esimerkiksi Islannissa sitä pidetään tulevaisuuden puuna.

Tätä nykyä Suomessa yleisimmin viljelty ulkomainen puulaji on arkangelinlehtikuusi. Douglaskuusta viljellään jonkin verran, samoin mustakuusta ja kontortamäntyä, jotka nekin ovat Pohjois-Amerikasta.

Yhteensä vieraita puulajeja on metsissämme vain muutamia kymmeniä hehtaareja. Ilmastonmuutoksen edetessä ja tautitilanteen huonontuessa niiden eduista on taas alettu keskustella. Vielä asiantuntijat eivät suosittele istuttamaan eksoottisia puita metsiin.

Mustakuusta kasvatetaan joulupuuksi. Ensi jouluna oman kodin koristusta kannattaa tarkastella lähemmin. Onko se rakas metsäkuusi, mustakuusi vai vienosti mustaherukkainen valkokuusi? Entä kaukasianpihta, saksanpihta tai raamatullisen tuoksuinen palsamipihta?

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, biologi ja puiden ystävä.

 

Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 8/2021 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla