Kuvat
Vastavalo
Liito-oravalla on suuret silmät ja pienet korvat.
Liito-oravalla on suuret silmät ja pienet korvat.

Se liikkuu vähin äänin miltei pimeässä eikä jätä muita jälkiä kuin pikkuisia maatuvia papanoita. EU määrää suojelemaan liito-oravan pesät ja lepopaikat — mutta ensin ne pitäisi löytää.

Nyt on juuri oikea aika etsiä liito-oravan papanoita. Kevättalvesta aina puiden vihertymiseen saakka ne erottuvat maastossa, koska ovat silloin sinapinkeltaisia. Kasvitkaan eivät ole vielä peittäneet niitä.

Sähäkkä väri tulee etenkin koivun ja lepän kehittyvistä norkoista ja silmuista. Niitä liituri syö, kun ei voi natustaa kesäkauden lempiruokaansa haavanlehtiä.

Riisinjyvän muotoisia ja kokoisia jätöksiä voi löytyä kuusivaltaisesta, vanhanpuoleisesta metsästä, jossa kasvaa myös haapoja ja muita lehtipuita. Sellaisessa ympäristössä liito-orava viihtyy – ja papanajahdin tarkoitus on tietenkin selvittää, missä voisi nähdä edes vilauksen salaperäisestä, suurisilmäisestä liitelijästä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vaikka kyse on pohjoisten havumetsien peruslajista, ani harvalla suomalaisella on siitä näköhavaintoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Liito-orava on pääosan vuotta aktiivinen pelkästään hämärässä, ja ihmiset kulkevat metsissä enimmäkseen päivällä. Lisäksi siipiorava liikkuu korkealla. Pitää käydä melkoinen mäihä, että sattuu vilkaisemaan yläilmoihin juuri silloin, kun harmaa rukkanen vaihtaa puuta.

Se etenee lähes äänettömästi: jos havainnoija sattuu aivan viereen, liidosta saattaa kuulua vaimea suhahdus ja rungolle laskeutumisesta yhtä hento rapsahdus.

”Liito on hyvin nopea, sitä voisi kuvata sanalla roiskaisu. Liito-orava heittäytyy usein tiheikön läpi taitavasti oksia väistellen, näin se suojautuu pedoilta. Muutamaa metriä ennen päämääräänsä elävä leija nousee pystyasentoon ja jarruttaa koko pinnallaan”, valokuvaaja Benjam Pöntinen kertoo. Hän on kuvannut lajia kymmeniä vuosia.

Ei olekaan ihme, ettei kukaan tiedä, montako liito-oravaa Suomessa elää. Niitä on vaikea laskea, koska yksilöitä ei juuri näe, ne jättävät tassunjälkiä maahan hyvin satunnaisesti, voivat vaihtaa pesää monesti ja elävät lyhyen hetken, yhdestä kahteen vuotta. Maamme vanhin on tiettävästi ollut kuusivuotias.

Viimeisin kanta-arvio on 15 vuoden takaa, siis auttamatta vanhentunut. Sittemmin ympäristöministeriössä on arvioitu ainoastaan kannan suuntaa.

Kanta näyttää pienenevän, osoittavat seuranta-alueilta eri puolilla maata kerätyt tiedot. Laji taantuu vuosikymmenessä yli 30 prosenttia, ja se on luokiteltu vaarantuneeksi. Sitä uhkaavat avohakkuut, metsien sirpaloituminen, vanhojen metsien häviäminen ja tasaikäisten mäntyvaltaisten talousmetsien suosiminen.

Vielä huterammin tunnetaan liito-oravan maailmanlaajuinen tilanne. Kansainvälisen Punaisen listan mukaan Pteromys volans on elinvoimainen. Arvio on vuodelta 2016.

Liitelijöitä tavataan läpi Siperian aina Japanin Hokkaidoon asti. Meistä itään esiintymät lienevät kuitenkin laikuittaisia. Tiheimmät pirstaleet ovat Karjalan, Pietarin ja Moskovan seuduilla, arvelee projektipäällikkö Eija Hurme Metsähallituksesta. Hän vetää mittavaa Liito-orava-LIFE-hanketta.

Virossa lendorav on äärimmäisen uhanalainen. Siitä on havaintoja maan koillisosassa alle sadasta paikasta. Suomi ja Viro sijaitsevat lajin levinneisyysalueen länsireunalla.

Suomen-kantaan ei ole odotettavissa täydennystä Karjalankannakselta, arvelee tutkija Ilpo K. Hanski kirjassaan Liito-orava (Metsäkustannus 2016).

Kiima saa eläimet esille päiväsaikaan

Vastasyntynyt liito-orava on sokea ja kalju ja painaa viidestä kymmeneen grammaa. Sillä on tavallisesti yksi tai kaksi sisarusta, harvoin jopa viisi.

Poikueen koti on vanha tikankolo tai muu puun onkalo, oravan risupesä, ihmisen tekemä pönttö tai vaikkapa talon ullakon kulma. Se on lämmin ja pehmeä soppi, huolellisesti naavalla tai katajankuorella vuorattu. Liitureiden tiedetään käyttäneen sisustukseen myös villaa, paperia ja sohvan täytettä.

Jos peto löytää pesän, emo yrittää siirtää poikaset turvaan. Siipioravalla on yleensä neljästä kuuteen pesää käytössään, mutta ahkerimmalla kodinrakentajalla niitä on ollut peräti 14.

Muutto auttaa pakenemaan paitsi saalistajia, myös pesäaineksissa eläviä kirppuja.

Kun pikkuinen lähtee pesästä, se on noin 40 vuorokauden ikäinen ja syö emon maidon lisäksi lehtiä. Se näyttää aikuisen pienoismallilta ja on aluksi kömpelö. Liitoharjoitus saattaa päättyä maahan eikä puuhun, kuten oli tarkoitus.

Mutta nuori liito-orava oppii nopeasti. Keväällä syntynyt poikanen asustelee aluksi emonsa reviirillä. Se jättää kotikontunsa syksyllä ja ryhtyy etsimään omaa elinpiiriään. Jos naaras tekee toisenkin poikueen, nämä kesän lapset itsenäistyvät vikkelämmin kuin ensimmäisen sarjan sisarukset.

Liitotaidon salaisuus piilee etu- ja takaraajojen välisissä poimuissa. Ne ovat karvan peittämää nahkaa ja leviävät laajoiksi ”siiviksi”. Siipiorava hyppää x-asennossa ja pysyy siinä koko ilmalennon ajan. Se vain antaa mennä eikä esimerkiksi räpyttele – mutta voi vaihtaa suuntaa kesken kaiken. Ohjaamisessa auttavat häntä ja etujalkojen kannusrustot.

Liito laskee alaspäin ja yltää yleensä kaksin- tai kolminkertaisen matkan lähtökorkeuteen verrattuna. Tavalliset loikat ovat parikymmentä metriä puusta toiseen, tutkimuksista tunnetaan jopa 80 metrin ponkaisuja.

Toisin kuin monesti väitetään, liito-orava ei ole maan pinnalla mikään pökkelömäinen pingviini. Tarpeen tullen se liikkuu sukkelasti mättäiden tasolla mutta on matalalla helppo saalis näädälle, kissalle ja kärpälle.

Vielä useammin nämä pedot nappaavat liiturin suoraan pesästä. Kissa jaksaa vaania esimerkiksi pöntön katolla pitkään. Pahoja vihollisia ovat myös isot pöllöt. Juuri petojen vuoksi liituri tarvitsee suojaisia metsiä. Harvat puurivit ovat sille vaaran paikkoja.

Jos elokuussa maailmalle lähtenyt nuori löytää itselleen reviirin, se saattaa saada ensimmäiset poikasensa jo seuraavana keväänä.

Maaliskuulle sattuu usein ensimmäinen kunnon suojakeli. Lämpö panee hormonit hyrräämään ja laukaisee kiiman.

Silloin urokset alkavat norkoilla naaraan pesän liepeillä. Kiimaleikkien tuoksinassa siipioravat muuttuvat uhkarohkeiksi. Ne säntäilevät peräkanaa pitkin runkoja ja liitelevät sinne tänne keskellä päivää.

Yhden sulottaren luona voi pullistella montakin kosijaa, ja niinpä samassa poikueessa saattaa olla usean isän jälkeläisiä.

Muulloin liito-oravat liikkuvat vasta auringonlaskun jälkeen ja ennen aamunkoittoa. Imettävät naaraat tosin tarvitsevat niin paljon energiaa, että ne joutuvat etsimään syötävää myös valoisaan aikaan.

Tämä on monesti kohtalokasta. Kun emo menehtyy, poikasetkaan eivät selviä.

 

Arja Kivipelto

on Tiede Luonto -lehden tuottaja.

 

Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 2/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla