Kuvat
Mauri Leivo
Pronssinen kaulus paljastaa tämän yksilön naaraaksi.
Pronssinen kaulus paljastaa tämän yksilön naaraaksi.

Pikkuapollo lentää vain poutasäällä. Naaraalla on pari viikkoa aikaa löytää kumppani ja maailman ainoa kasvi, jota sen toukat pystyvät syömään.

Lämpötila nousee. Kello ei ole vielä yhdeksääkään aamulla, mutta elohopea tunkee jo hellerajan yläpuolelle. Aurinko loimottaa, ilma seisoo, hiki kihoaa iholle.

Uikkarit olisi sopivin retkiasu, mutta reisiin yltävä niittykasvillisuus ja metsänreunassa inisevät itikat vaativat jotain peittävämpää. Punkkeja en pelkää, sillä viiteenkymmeneen vuoteen en ole sellaista itsestäni löytänyt. Olen kaiketi vääräntuntuinen, -hajuinen tai -makuinen. Helteestä huolimatta niitty tihkuu kosteutta yökasteen jäljiltä. Lahkeet ovat hetkessä litimärät.

Niityn yllä näkyy vilskettä. Joka puolella neljän hehtaarin aukiota leijailee isoja valkeita perhosia. Kapuan isolle kivelle ja teen kiikarilla täyden kierroksen — yli 70 pikkuapolloa! Määrä on suorastaan hirmuinen, puhutaanhan kuitenkin meillä harvinaisesta, vaarantuneeksi luokitellusta perhoslajista. Mutta tähdet ovat puolellani: olen otollisella pikkuapollopaikalla, lajin lentokausi on parhaimmillaan, ja sääkin on perhosille liki täydellinen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Myös jokunen ohdake-, lanttu- ja virnaperhonen viipottaa niityllä, ja kerran aukean poikki pyyhältää vikkeläsiipinen nastakehrääjäkoiras.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Samalla kun katselen perhosia, kuuloaistini rekisteröi ympäristön äänimaailmaa. Eletään kesän parasta lintuaikaa. Niityltä, rannalta ja metsäreunoista korviini kantautuu monenlaisia lauluniekkoja: pensas-, lehto- ja mustapääkerttu, punavarpunen, rastaskerttunen, pikkutikka, nokkavarpunen…

Naaras kattaa pöydän nirsoille toukille

Etenen hitaasti pitkin niittyä kamera valmiina. Toisin kuin monet muut isot päiväperhoset, pikkuapollot eivät näytä arastelevan rauhallista kulkijaa, joten elättelen toiveita mukavista kuvaustilanteista.

Kovin usein ne eivät kuitenkaan pysähdy mesitankkaukselle niityn puna-ailakeille, niittyleinikeille tai nurmitädykkeille. Niillä on mielessä jotain vielä tärkeämpää: lisääntyminen.

Koiraat liihottelevat niityn yllä ja etsivät naaraita paritellakseen. Jos kaikki menee hyvin, seuraa lyhyt lemmenhetki, ja koiraan sukusoluja siirtyy naaraan lisääntymiselimiin.

Parittelun yhteydessä pikkuapollokoiras erittää takaruumiistaan ainetta, joka kiinnittyy ja kovettuu naaraan takaruumiiseen kuoreksi. Tämä niin sanottu sphragis on apolloperhosille uniikki piirre, ja se estää naarasta parittelemasta kilpakosijoiden kanssa.

Pariteltuaan naaraalla on edessään elämänsä tärkein tehtävä, muninta. Näenkin niityllä useita koirasta kookkaampia naaraita, jotka katoavat tiheän kasvillisuuden sekaan munimaan.

Muutaman kerran tarkistan, millaiseen kohtaan naaras muni, mutta silmiini ei osu yhtäkään pystykiurunkannusta, pikkuapollon toukkien tiettävästi ainoaa ravintokasvia. Hyvin varhaisena kevätlajina kiurunkannus on jo lakastunut, eikä siitä enää kesäkuussa näy usein edes lehtiä.

Salaisuus onkin siinä, että pikkuapollonaaras haistaa kiurunkannuksen juuriston tuntosarvillaan ja osaa laskea munansa oikeaan paikkaan. Kun toukka seuraavana keväänä kuoriutuu, sillä levittäytyy seisova ruokapöytä ympärillään. Kätevää!

Harvinaistui metsälaidunten mukana

Perhosten seuraamisen ja kuvaamisen ohessa pysähdyn välillä ihan vain ihastelemaan niittyä ja samalla haukkaamaan evästä. Sama iso kivi sopii mainiosti niin tähystämiseen kuin evästelyynkin.

Hoitoniitty kumpuilee kauniisti Stensbölen hienojen aarnimetsien ja Porvoonjoen monimuotoisen suistoalueen välissä heti Porvoon kaupungin eteläpuolella. Koko Stensbölen seutu kuuluu Natura-ohjelmaan ja on suojeltu, joten pikkuapollot ja muut harvinaiset, vaateliaat eliölajit saavat elää täällä rauhassa. Pikkuapollo on ollut lajina rauhoitettu jo vuodesta 1976, joten perhosten keräilykään ei uhkaa sitä.

Näin upeita ja laajoja metsäniittyjä näkee enää harvoin. Karjan metsälaidunnus loppui meillä lähes tyystin viime vuosisadan puoliväliin mennessä. Hakamaat kasvoivat umpeen, mikä on ollut turmiollista suurelle joukolle niittyjen hyönteislajistoa.

Tämäkään pikkuapolloniitty ei kukoistaisi ilman laidunnusta ja jokakesäisiä niittotalkoita.

Myös muualla Euroopassa pikkuapollo on harvinainen, taantunut ja uhanalainen. Esimerkiksi Ruotsissa laji on sukupuuton partaalla. Poikkeuksena on Viro, jossa se on levittäytynyt 25:n viime vuoden aikana huomattavissa määrin etelästä alkaen, mahdollisesti ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta.

Siirtoistutus palautti sadan vuoden jälkeen

Isot valkeat perhoset eivät lentele Stensbölessä sattumalta. Pikkuapolloja siirtoistutettiin tänne, kun näitä voimakkaasti taantuneita, rauhoitettuja liihottelijoita haluttiin palauttaa entisille asuinsijoilleen. Laji hävisi Uudeltamaalta 1900-luvun alkupuolella.

Porvooseen ensimmäiset pikkuapollot, 20 naarasta, siirrettiin kesällä 2000 päälevinneisyysalueeltaan Varsinais-Suomesta. Alku oli hieman kangerteleva ja epäonninenkin muun muassa huonojen säiden takia. Kesti useita vuosia ennen kuin pikkuapollot kotiutuivat kunnolla uuteen asuinpaikkaansa ja alkoivat runsastua sekä levittäytyä muille lähiseudun niityille.

Pikkuapollojen siirtoistutusta on yritetty muuallekin. Vuonna 2000 niitä siirrettiin samaan aikaan Sipoonkorven kansallispuistoon, mutta yritys epäonnistui. Kesällä 2016 pikkuapolloja istutettiin Rekijokilaaksoon Varsinais-Suomeen sekä uudelleen Sipoonkorpeen. Tällä kertaa istutukset onnistuivat, mutta istukaspopulaatioiden kannanvaihtelut ovat olleet Stensbölen tapaan varsin suuria loppukevään ja alkukesän säiden mukaan.

Siirtoistutuksia on tehty Suomessa useilla muillakin uhanalaisilla perhoslajeilla, kuten isoapollolla, täpläverkkoperhosella, muurahais-, harju- ja pikkusinisiivellä, maitepunatäplällä sekä apilakirjokääriäisellä. Osa istutuksista on onnistunut, osa ei.

 

Mauri Leivo
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, biologi ja luontokuvaaja.

 

Entä miksi Stensbölen pikkuapollojen siivissä vilahtelee punaisella tussilla piirrettyjä numeroita? Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 4/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla