Kuvat
Jukka Järvinen
Sitruunavinokas rehottaa kauniina ryppäinä olkipellettipedissä, joka on katettu oljilla.
Sitruunavinokas rehottaa kauniina ryppäinä olkipellettipedissä, joka on katettu oljilla.

Pieni sienipeti syntyy vaivatta, selviää tavallisen märkänä kesänä miltei hoidotta ja voi tuottaa kilokaupalla hyvää syötävää.

Eteläisessä Suomessa viime kesä oli kuiva. Pitkänä hellekautena taivaalta ei tippunut lainkaan vettä. Silti saimme paljon tuoreita sieniä viljelmiltämme Vihdissä.

Kokeilin puolisoni kanssa ensimmäistä kertaa kahden erilaisen osterivinokaslajin (Pleurotus ostreatus ja Pleurotus citrinopileatus) ja siiliorakkaan (Hericium erinaceus) kasvatusta ulkona. Hankimme aloitusmateriaalin suomalaiselta sienifirmalta Helsieneltä. Ostimme vähän olkipellettejä rautakaupasta, olkea saimme lahjaksi tutulta viljelijältä, ja loput kasvualustan materiaaleista löytyivät omalta metsätontiltamme.

Teimme ensimmäiset sienipedit huhtikuussa talon eteläpuolelle auringon lämpöön. Tämä on vastoin suosituksia. Viljelmä sijoitetaan mieluimmin metsäisiin ja varjoisiin paikkoihin, joissa tuuli tai aurinko ei kuivata sitä. Mutta me halusimme saada mahdollisimman pian ja paljon satoa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Se onnistui!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Satoa jo toukokuussa

Vinokkaita ovat kaikki sienet, jotka kiinnittyvät reunastaan kasvualustaan tai joiden jalka alkaa lakin reunasta. Osterivinokkaan sukuun kuuluvat myös muun muassa sitruunavinokas ja koivuvinokas. Kaikki ovat lahottajia. Ne hajottavat ravinnokseen selluloosaa, hemiselluloosaa ja ligniiniä, yleisiä puiden rakenneaineita.

Osterivinokkaita kasvatetaan tavallisesti muovisissa pusseissa tai rasioissa, mutta nykyään myös maassa ulkona.

Levitimme lavakauluksiin erilaisia määriä lehtipuuhaketta, olkipellettiä, olkea, sahanpurua ja lastuja. Lehtipuiden puru ja hake ovat parhaita. Havupuissa on yleensä liikaa aineita, jotka hidastavat tai estävät sienten kasvua, etenkin silloin, kun aines ei ole riittävästi kompostoitunut.

Kasteltu olkipelletti on sienirihmastoille herkullista pikaruokaa. Sahanpuru, lastut ja hake ovat hitaampaa mutta pitkäaikaisempaa ravintoa.

Sekoitimme ostamamme vanhan viljelmäjätteen kasteltujen olkipellettien sekaan.

Kaupallisessa tuotannossa viljelypusseista otetaan kahdesta kolmeen satoa. Sen jälkeen niiden kyky tuottaa sieniä heikentyy, ja siksi pussit joutavat roskiin, kompostiin tai viljelmän siemeneksi innokkaille harrastajille. Sienirihmasto on niissä jäljellä, ravintonsa se on käyttänyt loppuun.

Talloimme alustan, jotta se ei jäisi liian löyhäksi ja kuivuisi. Lopuksi kastelimme sen läpimäräksi. Tavallisena kesänä ja varjopaikassa hoitotoimet olisivat olleet tässä.

Huhtikuun puolivälissä perustetut viljelmät tuottivat ensimmäiset sadot jo 18. toukokuuta. Siitä lähtien olemme syöneet sieniruokaa säännöllisesti, ensin tuoreista, sitten pakastetuista ja kuivatuista vinokkaista.

Sienipolkuja puiden varjoon

Pääosan viljelmistä sijoitimme oikeaoppisesti puiden varjoon. Teimme metsikköön sienipetejä ilman lavakauluksia. Jotkut kutsuvat tällaisia paikkoja sienipoluiksi.

Lisäksi saimme paikallisilta maanviljelijöiltä olkipaaleja. Kokeilimme myös sienten viljelyä sanomalehdissä. Selvitimme, ettei käyttämiemme lehtien painomusteissa ole ihmiselle vahingollisia kemikaaleja.

Jo heinäkuun alkuun mennessä paras lavakauluksemme lämpimällä seinustalla oli tuottanut yhdeksän kiloa puhdistettuja ja säilöttäviä sitruunavinokkaita – neliömetrillä. Myöhemmin tämä viljelmä tuotti vielä lisää laadukkaita sieniä. Koska paikka oli hyvin aurinkoinen, jouduimme varjostamaan viljelmät pressusta leikatuilla paloilla.

Tein keväällä myös puhdasviljelmiä: jaoin alkoholilla steriloidun muovilaatikon sisällä steriilejä alkurihmastoja puhtaisiin muovipusseihin, joihin olin keittänyt kauran jyviä.

Pian sienirihmasto peitti jyvät. Ne sopivat hyvin uusien kokeiden aloitusmateriaaliksi. Lähetin näitä puhdasviljelmiä sisarelleni Ouluun kesäkuun alussa. Elokuun alussa hän oli saanut puolen neliömetrin alalta 6,5 kiloa osterivinokkaita ja toiselta samankokoiselta alalta jonkin verran sitruunavinokkaita. Tuloksellaan hän rökitti minut.

Näyttää siltä, että hänestäkin, pienen rivitalopihan omistajasta, on tullut vankkumaton sieniviljelyn kannattaja.

Kaikki kokeilut eivät onnistuneet yhtä hyvin. Yksi lavakaulus tuotti kesäkuun puoliväliin mennessä neljä kiloa osterivinokkaita, muut pedit metsässä paljon vähemmän. Niitä oli yhteensä 12, osan pohjalla oli olkipaaleja ja lopuissa sanomalehtiä. Ainakaan tällä erää siiliorakas ei näyttäytynyt niissä lainkaan. Mahtoiko se olla kateellinen isoille sieniveljilleen?

Kesän aikana korjasimme pilottikokeista puhdistettua ja säilöttäväksi valmista satoa yhteensä 38,8 kiloa. Tutkija kun olen, kirjasin joka gramman ylös. Tuotto tuli pääasiassa kolmesta lavakauluksesta, kolmesta sienipedistä ja kolmesta olkipaalista.

Sato oli muhkea – etenkin kun eteläistä Suomea piinasi välillä kuivuus. Poikkeuksellisesti jouduimme kastelemaan viljelmiä, vaikka yleensä varjossa sijaitsevat sienilavat eivät kaipaa ylimääräistä vettä, vaan luonto pitää huolta kosteudesta.

 

Tapani Kotisaari
on puutarhatieteen dosentti Helsingin yliopistossa.

 

Entä mihin sienipedissä tarvitaan käytettyjä kahvinporoja ja voivatko vinokasviljelmät osaltaan ratkaista maailman ruokakriisiä? Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 3/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla