Hiekkakuopilla välähtää vihreää, kun hietasisiliskokoiras valmistautuu soitimeen. Hiljaa odottava näkee liskoja vaikka kuinka monta.

Kanervikosta kuuluu rasahdus.

Olemme osanneet odottaa sitä. Seisomme hiljaa vanhan hiekanottoalueen läpi kulkevalla polulla. Hieno hiekka pölisee, yläpuolellamme voimalinjat heiluvat tuulessa. Niiden alta katkotaan säännöllisesti taimia, oksat jäävät kanervikkoon. Kuivista kasoista tulee täydellisiä piilopaikkoja hietasisiliskoille.

Hietasisilisko, Lacerta agilis, on yleensä ihan hiljaa. Vain yksi ääni voi paljastaa vikkelän matelijan. Rasahdus syntyy, kun lisko vipeltää pakoon.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olen hiekkakuopilla kahden hietasisiliskoihin perehtyneen harrastajan kanssa. Hortonomit Peter Helenius ja Mats Wikström ovat käyneet täällä usein. He ovat erikoistuneita nuolimyrkkysammakoihin ja tutustuivat uuteen lajiin Suomen herpetologisen yhdistyksen kautta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Helenius on nähnyt hietasisiliskoja myös Virossa, Latviassa ja Ruotsissa. Se on saavutus, sillä laji on pohjoisissa maissa hyvin harvinainen. Liskot ovatkin olleet Heleniuksen matkojen kohokohtia. Hänellä on ollut tapana tarkistaa ennen matkaa kartasta liskoille sopivat paahteiset ja karut alueet.

Hän ja Wikström osaavat taidon, joka saa vauhdikkaat hietasisiliskot rauhoittumaan. He saapuvat paikalle aurinkoisella ilmalla ja seisovat rauhassa paikoillaan, odottavat.

”Monelle ihmiselle tekisi hyvää opetella vain seisomaan hiljaa ja katselemaan luontoa. Silloin myös pienet ja harvinaiset lajit voivat sattua silmään”, Wikström toteaa.

Viiden minuutin odottelun jälkeen risukasasta kurkistaa kirkkaanvihreä pää. Hietasisiliskokoiras ryömii kasasta ulos ja silmäilee meitä kieli ilmaa lipoen.

Lue koko artikkeli Tiede Luonnosta 5/2021.

Sisältö jatkuu mainoksen alla