Mustikka tekee marjoja ja siemeniä, vaikka voisi lisääntyä myös maavarsillaan. Kuva: Getty Images
Mustikka tekee marjoja ja siemeniä, vaikka voisi lisääntyä myös maavarsillaan. Kuva: Getty Images

Luonnossa on kiihkeä meno päällä, kun kasvit ja eläimet virkoavat talven jälkeen.  

Mustikka kukkii Etelä-Suomessa toukokuussa ja pohjoisessa vielä joskus jopa heinäkuussa. On monen sattuman summa, tuleeko hyvä sato. Jotta pölyttäjät voivat lentää tuohon aikaan, täytyy olla riittävän lämmintä, mieluiten yli kymmenen astetta. Tuuli ei saa tuivertaa eikä rankkasade piiskata metsää. Sekä helle että halla ovat pahasta. Liika kuumuus lyhentää kukintaa. Kukat tuhoutuvat, jos parin asteen pakkasta kestää muutaman tunnin.

Viime vuonna mustikka kukki runsaasti ja pölytys onnistui. Sato jäi silti monin paikoin surkeaksi, koska kuivuus piinasi maata. Jos viikkokausia sataa vain nihkeästi, kasvilta ei riitä nestettä marjoihin – joista yli 90 prosenttia on vettä.

Onneksi Suomi on maastoltaan, metsätyypeiltään ja sääoloiltaan vaihteleva iso maa. Aina jossain kaikki menee nappiin, ja mustikoita saavat kyllikseen karhut, sudet, mäyrät, ketut, näädät, supikoirat, pienet jyrsijät, lukuisat linnut sekä ihmiset. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hailakat perhoset ilmestyvät piiloistaan

Neitoperhonen viihtyy pihapiireissä ja avoimilla alueilla. Kuva: Kimmo Taskinen

Keväällä ja alkukesällä pihoilla lepattelee haaleita, joskus repaleisiakin neitoperhosia. Ne ovat perhosmaailman vanhuksia, jotka ovat horrostaneet talven aikuisina piiloissaan vajoissa, varvikoissa tai koloissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Samat hailakat yksilöt saattavat joskus lennellä vielä heinäkuussa. Ne elävät harvinaisen kauan, jopa yksitoista kuukautta. Suomalaisten päiväperhosten aikuisvaiheen elämä kestää keskimäärin vain kymmenen vuorokautta. Useimmat lajit talvehtivat toukkina, jotkut munina.

Pitkäikäisiä poikkeuksia ovat myös nokkosperhoset, sitruunaperhoset ja suruvaipat. Nekin sinnittelevät kylmät kuukaudet täysikasvuisina horroksessa.

Ylivuotiset neitoperhoset parittelevat niin salaisissa paikoissa, että harva ihminen on päässyt seuraamaan karkeloa. Sen sijaan moni on toki nähnyt seuraukset, eli munien ryppäät nokkosen lehtien alapinnoilla. Vähän myöhemmin kasvin kimpussa häärää pikimustia, valkopilkkuisia, piikikkäitä ja nälkäisiä toukkia.

Uusi neitoperhosten sukupolvi kuoriutuu koteloistaan heinäkuusta alkaen ja liihottelee syyskuulle asti. Häikäisevät kaunottaret viihtyvät pihapiireissä, pientareilla ja avoimilla alueilla. Ne pitävät etenkin pelto-ohdakkeista ja puutarhoissa vaikkapa kallionauhuksista, punalatvoista sekä syysastereista. Puutarhurin rustaamista perhosbaareista ne eivät juuri piittaa. 

Kun neitoperhonen leväyttää siipensä auki, neljä suurta silmätäplää tuijottaa katsojaa. Tutkijat arvelevat, että täplien tarkoitus on pelästyttää vihollinen pakoon tai saada saalistaja kohdistamaan iskunsa niihin. Vaikka siipi vahingoittuu, perhonen voi selviytyä. Sehän pystyy liitelemään rikkinäisenäkin.

Vielä 1960-luvulla neitoperhosia esiintyi Suomessa vain silloin, kun niitä vaelsi tänne etelämpää. Sitten laji kehitti kyvyn talvehtia pohjoisen oloissa, ja nykyisin se on yksi yleisimmistä päiväperhosistamme Etelä- ja Keski-Suomessa.

Laji on menestynyt kahden ikävän asian ansiosta: Ilmaston lämpeneminen on avannut sille uusia elinpaikkoja. Ilmansaasteiden ja lannoitteiden typpi on rehevöittänyt maaperää, mikä on suosinut nokkosta, neitoperhosen toukan ravintokasvia.   

Möreimmät kurnuttajat menestyvät 

 Sammakon eli ruskosammakon kurnutus on kehräävää kurinaa. Kuva Getty Images

Keväällä kannattaa hakeutua sille ojalle tai lammelle, johon lähitienoon sammakot kokoontuvat kurnuttamaan. Koiraat kutsuvat mekastamalla naaraitaan luokseen. 

Isoimmat koiraat valtaavat parhaat eli lämpimimmät kohdat ja pääsevät parittelemaan. Naaraat suosivat matalaa kurnutusta, koska se kertoo, että ääntelijä on kookas ja kaikin puolin kyvykäs. 

Nuoret koiraat pitävät turhaan meteliä huonommissa asemissaan, jossa kylmä vesi muuttaa niiden äänen korkeaksi. Pienet kaverit ovatkin mestoilla oikeastaan vain harjoittelemassa lisääntymispuuhia. 

Ne kuitenkin yrittävät naaraiden selkään jo silloin, kun nämä ovat vasta matkalla kutuvedelle. Vaikka kyytiin kipuaminen onnistuisi, vahvat jannut repivät äkkiä heikommat alas ja nousevat itse ratsaille. 

Sammakoiden kuhertelu on kaikkea muuta kuin hellää. Koiraat rutistelevat naaraita rajusti, jotta puristaisivat näistä mätimunat ulos ja pääsisivät itse hedelmöittämään lastin siemennesteellään. Koiraiden eturaajoihin kasvaa keväällä kutukyhmyt. Niillä ne saavat naaraasta tukevan painiotteen. 

Lämpimästä paikasta on sekin hyöty, että siinä mätimunat kehittyvät nuijapäiksi ja pikkusammakoiksi nopeammin kuin viileässä.

Naaraan koosta riippuu, montako munaa vuoden satsissa on. Määrä vaihtelee sadoista jopa tuhanteen. 

Kun kutu on ohi, jälkikasvu jää oman onnensa nojaan. Nuijapäät saattavat syödä toisiaankin kuin kannibaalit. Jos sammakko selviää lapsuudestaan hengissä, se voi elää vielä viidestä kymmeneen vuotta, Lapin syrjäseuduilla kaksikin kertaa kauemmin. 

Lähteet: Erikoistutkija Rainer Peltola Luke,  erikoistutkija Juha Pöyry Syke, tutkijatohtori Jarmo Saarikivi Helsingin yliopisto

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla