Oranssi-niminen saimaannorppa kurkistaa kiven takaa. Kuva: Juha Taskinen
Oranssi-niminen saimaannorppa kurkistaa kiven takaa. Kuva: Juha Taskinen

Saimaannorpat kellivät rantakivillä silloin, kun vaihtavat turkkiaan. Mutta mitä ne tekevät kaiken muun ajan suuren järven sokkeloissa? 

Jos tahtoo nähdä saimaannorpasta muutakin kuin vedestä pilkistävän pään, paras aika on toukokuun lopulta kesäkuun alkuun. Silloin norpilla on meneillään karvanvaihto, ja ne köllöttelevät pitkiä rupeamia rantakivillä. 

Niitä kutittaa. Ne hinkkaavat ruhoaan karheaan kallioon tai jäähän, jotta vanha turkki irtoaisi. Ne näyttävät nauttivan päivänpaisteesta täysin siemauksin, mutta eri syystä kuin oman lajimme auringonpalvojat. Lämpö nopeuttaa karvanvaihtoa. 

Varsinaista talviturkkia hylkeillä ei ole, vaan kylmältä eristää ihonalainen rasva. Keväällä ne eivät välitä kovasti kalastella, koska kuluttavat tuon traanikerroksen energiavaroja. Eihän kesällä ole tarvetta lämmittävälle läskille. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Oikein onnekas tarkkailija osuu paikalle, josta pystyy seuraamaan imettävää naarasta ja kuuttia. On satunnaisia havaintoja siitä, että emo hoitaa poikastaan vielä toukokuussa. Aiemmin tutkijat olettivat imetyksen päättyvän jäidenlähtöön. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Välillä molemmat rapsuttavat itseään. Pienokainen pyrkii eroon kuutinvillastaan ja saa tilalle kiehkuraisen turkin, jonka kuviot eivät enää sen elämän aikana muutu. 

Vastasyntynyt kuutti on avuton rääpäle

Norppa synnyttää yleensä helmi-maaliskuun vaihteessa, ja ennen kesää kuutti on jo vieroitettu. 

Jos se on silloin hengissä, se on selvinnyt yhdestä elämänsä vaarallisimmista vaiheista. Vajaat 13 prosenttia kuuteista kuolee alle kaksiviikkoisina.

Pikkukuuttien tarkkoja kuolinsyitä on saatu selville hyvin harvoin. Ruumiissa on jo muutoksia, kun pesänlaskijat löytävät niitä huhtikuussa. Jos kinokseen tehty pesä on romahtanut, lokit, korpit ja varikset ovat päässeet nokkimaan raatoa. 

Tutkijat määrittävät kuutin elävänä syntyneeksi siitä, ovatko sen keuhkot avautuneet ja onko sillä vatsassa maitoa. Ensimmäisessä tapauksessa se on ehtinyt hengittää ilmaa, toisessa imeä emon nisää.

Tervekin kuutti on maailmaan tullessaan avuton rääpäle. Sillä on lämmikkeenään ruskeaa rasvaa ja kuutinvillaa, joka kosteana eristää huonosti. Syntyessään kuutti painaa viitisen kiloa. Muutaman kuukauden se imee rasvapitoisuudeltaan 40-prosenttista norpanmaitoa ja lihoo monta sataa grammaa päivässä. Sitten emo lakkaa imettämästä ja jättää poikasen pärjäämään omillaan. 

Alle kuukauden ikäinen Erna-kuutti makoilee lumessa maaliskuussa 2007 Haukivedellä. Kuva: Juha Taskinen

Neljäsosa saavuttaa sukukypsyyden 

Hylkeen itsenäisen elämän alkuun liittyy paljon riskejä. Kalanpyydyksiin takertuminen on saimaannorppien suurin yksittäinen kuolinsyy, ja erityisen suuressa vaarassa ovat hiljattain vieroitetut hylkeet. 

Kaikki verkot ovat niille vaarallisia. Esimerkiksi vuonna 2014 kuusi kuuttia menehtyi jäätyään kiinni verkkoon, vuonna 2018 kaksi ja viime vuonna viisi. Nämä tapaukset tunnetaan, todellisuudessa niitä lienee enemmän.

Verkkokalastus on kielletty Saimaan keskeisillä norppa-alueilla huhtikuun puolivälistä kesäkuun loppuun. Rajoitusalue oli aiemmin sirpaleinen, mutta vuonna 2016 sitä yhtenäistettiin. Nykyisin sen pinta-ala on 2759 neliökilometriä. 

Saimaalla on vuodesta 1999 lähtien ollut voimassa säädös, joka kieltää täysikasvuisia norppia tappavat kalastusvälineet hylkeiden elinalueilla. Niitä ovat muun muassa kalatäkyiset koukkupyydykset, lohisiima, iskukoukku ja perinteiset isot upporysät. 

 ”Lisääntyvän nuoren naaraan menetys on takaisku koko populaatiolle”, toteaa ylitarkastaja Tero Sipilä Metsähallituksesta. Se tarkoittaa myös jopa 15 kuutin menettämistä, niiden, jotka naaras olisi voinut elämänsä aikana synnyttää. Keskimääräinen poikasluku on lähempänä kymmentä. 

Vain noin 25 prosenttia norpista saavuttaa sukukypsyyden, ja tuosta joukosta puolet elää 15-vuotiaaksi, perin harva yli 20-vuotiaaksi. 

Suojelun edistysaskel on myös norpille turvallinen, upotettava iso rysä, jonka kehittivät ammattikalastaja Markku Kettunen ja Saimaannorppa-Life-hankkeen työryhmä. Siinä kalteri estää hyljettä pääsemästä pyydykseen. 

Norppa itse on kalastajana opportunisti, jolle kelpaavat kaikenlaiset sintit. Yli kymmensenttisiä kaloja sen piikkihampaat eivät pysty jauhamaan. Pyyntimenetelmä on krouvi: hylje puree kalan liikuntakyvyttömäksi ja nielaisee sen kokonaisena. Ruokalistalla on etenkin kuoretta, muikkua, ahventa ja salakkaa. 

Nuoret norpat jahtaavat etupäässä rantojen parvikaloja. Kun tekniikka kehittyy, ne siirtyvät metsästämään myös selkävesille. Ne saalistavat usein syvällä pimeässä tai talvella jään alla, jonne valo ei yllä. Huono näkyvyys ei haittaa eläintä, joka omistaa verrattoman viiksiaistin.

Viiksistä lähtevä hermorata on lähes lyijykynän paksuinen, ja siitä välittyy aivoihin enemmän informaatiota kuin silmistä. Viiksitupen tarkka hermotus ja reseptorit tavoittavat veden vähäisetkin värinät. 

Norppa havaitsee jopa yksittäisen viiksikarvan asennon muutoksen. Viiksissä on paineen ja nopeuden mittarit: ne kertovat norpalle, kuinka syvällä se on ja millaista vauhtia se ui. Lisäksi eläin saattaa aistia niillä matalia ääniä. 

Viiksiaistia on Suomessa tutkinut etenkin emeritusprofessori Heikki Hyvärinen. Selvää on, ettei herkkien karvojen kaikkia salaisuuksia ole vielä paljastettu.

Norpat ärisevät ja tuhahtelevat

Myös kuulo on norpille tärkeä aisti. Ne viestittelevät lajitovereilleen sekä maalla että etenkin veden alla. Tämä selvisi 1990-luvulla Tero Sipilälle ja Venäjän tiedeakatemian tutkija Nikolai Medvedeville, jotka seurasivat laatokannorppia. 

Silloin avautui oikea ääniaitta. Aiemmin oli luultu, etteivät norpat juuri ääntele. 

Laatokannorppien huuto voi muistuttaa koiran ulvontaa. Lisäksi ne läimäyttävät eturäpylää veteen varoittaessaan muita, ja silloin koko parvi solahtaa kalliolta sukelluksiin. Vastaavanlaista ulvomista ja läiskyttelyä ei ole havaittu muilla norpan alalajeilla. Niillä kaikilla on kuitenkin erilaisia ärinöitä, tuhahduksia ja naksahduksia.

 Klik-äänet kuuluvat veden alla kauas, ja Sipilä arvelee, että niiden avulla norppa ilmoittaa missä menee. Kuutin vinkuna on helppo tulkita: äkkiä tänne maitoa! 

Suomalaisnorpat ovat hiljaisempia kuin karjalaiset sukulaisensa. Saimaan kanta on niin harva, etteivät eläimet keräänny satojen yksilöiden laumoiksi kuten Laatokalla. 

Kaikki tarpeellinen löytyy pieneltä alueelta

Hylkeet uivat yleensä parikymmentä kilometriä vuorokaudessa, monesti aamun ja illan hämärissä. Tutkijat ovat rekisteröineet jopa 60 kilometrin päivittäisiä uintimatkoja. Norpat siis pystyisivät liikkumaan pitkiä taipaleita, mutta niillä ei näytä olevan tarvetta siihen. Saimaalla ne löytävät aika suppealta alueelta pesäpaikan eli rantakinoksen, kellimiskiven karvanvaihtoa varten, puolison ja muita norppia sekä ravintoa.

Ei ihme, että niistä tulee paikkauskollisia. Jos vaikkapa Pihlajaveden mökkiläinen väittää, että on seurannut samaa hyljettä kotivesillään jo toistakymmentä kesää, hän saattaa olla oikeassa. 

Norppien vapaat sukellukset kestävät keskimäärin neljästä kuuteen minuuttia, pisimmillään noin 20 minuuttia. Tämä on käynyt ilmi, kun Itä-Suomen yliopiston tutkijat ovat seuranneet radiolähettimin varustamiaan eläimiä.

 Laskennallisesti eli keuhkojen tilavuuden sekä kudosten ja veren varastojen ansiosta norppa pystyisi viettämään 45 minuuttia veden alla ennen kuin siltä loppuu happi. 

Ikävä johtopäätös on, että esimerkiksi verkkoon kiertynyt hylje kuolee hitaasti.

Loppukesällä norpat voivat hakeutua köllöttelykivilleen makoilemaan – yön pimeydessä. Nukkumiseen ne eivät tarvitse kovaa maata. Ne uinuvat vedessä, havahtuvat neljän viiden minuutin välein noustakseen pintaan hengittämään ja vajoavat taas syvemmälle. 

Laiturinkokoinen uros painoi 130 kiloa

 Elokuussa norpat ryhtyvät lihotuskuurille, jota jatkuu ainakin marraskuun loppuun. Pulskistumista auttaa se, että monet kalat ovat mainiota muonaa kesäisen kasvukautensa jälkeen. Muikku kutee syksyllä, ja mädin kanssa kalan ravintoarvo on kaksi kertaa korkeampi kuin tavallisesti.

Aikuisten hylkeiden paino nousee roimasti. Niiden rasvakerros on suvikuukausina ohuimmillaan eli neljästä viiteen senttimetriä. Talveksi se paksuntuu jopa kymmensenttiseksi. Tiettävästi kautta aikojen muhkein saimaannorppa oli Viljo, joka löytyi tammikuussa Rantasalmelta kuolleena. Se on ehkä jopa maailman suurin norppa. 

”Laiturinkokoiseksi” kutsutun yksilön strategiset mitat olivat: paino noin 130 kiloa, pituus kuononkärjestä hännänpäähän 1,62 metriä, ympärys pulleimmasta kohdasta 1,42 metriä. 

Normaalit aikuiset urokset painavat 60–80 kiloa ja ovat 1,3 metrin pituisia ja reilun metrin paksuisia. 

Metsähallituksen suojelubiologi Jouni Koskela nosti ruhon jäistä ja tunnisti yksilön räpylämerkistä. Viljo oli norppien kanssa työskennelleille tuttu kaveri huomattavan kokonsa ja pitkän elämänsä vuoksi. Se menehtyi suoliston kiertymään. Tarkka ikä saadaan selville aikanaan hampaan juuren poikkileikkauksesta. 

Myös tavallisen kokoiset ja merkitsemättömät norpat voi tunnistaa. 

Turkin yksilölliset kiehkurat säilyvät muodoltaan samanlaisina ensimmäisestä aikuiskarvasta lähtien – tai oikeastaan kuviot ovat kuutin ihossa jo kohdussa. Rinkuloiden selkeys, määrä ja pohjaväri saattavat vuosien mittaan vaihdella.

 Tämä on tiedetty kauan, mutta digikameroiden tulon jälkeen tutkijat ovat alkaneet entistä enemmän hyödyntää saimaannorpan omalaatuisia sormenjälkiä. Valokuvatunnistusta on kehitetty Itä-Suomen yliopistossa 2010-luvulta lähtien. 

Menetelmä toimii näin: Kun hylje loikoo keväällä kivellään, se kuvataan vaikkapa riistakameralla ja tunnistetaan. Näin se tulee ikään kuin merkityksi. Tuttuja ja uusia yksilöitä laskemalla tutkijat arvioivat populaation kokoa. He voivat myös jossain määrin seurata, missä yksilöt liikkuvat ja millaisia suhteita niillä on toisiinsa. 

Eläimiä ei tarvitse pyydystää, kuten silloin, kun niihin kiinnitetään radiosignaaleja lähettävä laite. 

Tavalliset kansalaisetkin voivat auttaa tutkimusta lähettämällä ottamiaan kuvia Norppagalleriaan, jota ylläpitää WWF yhdessä Itä-Suomen yliopiston ja Metsähallituksen kanssa. Nettisivusto esittelee yli 400 norppaa kuvineen ja koodinimineen, osan lempinimineen ja tarinoineen. 

Sieltä löytyy esimerkiksi Arka, harvinainen kaksonen Pihlajavedeltä. Sen Parka-nimisestä sisaruksesta ei ole havaintoja syntymäkevään 2015 jälkeen. Kokoelma karttuu jatkuvasti, ja vainajatkin pysyvät kuvagalleriassa. Niiden elämänkaari voi vielä täydentyä vaikkapa tiedoilla jälkeläisistä. 

Naaras valitsee parhaan kinoksen

Talvella norpat sukeltavat jään alla ja käyvät haukkaamassa ilmaa hengitysaukoista. Ne pitävät avantonsa auki eturäpylöillään raapien. Niiden elinpiirin keskikoko pienenee noin seitsemään neliökilometriin, kirjoittaa Lauri Liukkonen tammikuussa hyväksytyssä väitöskirjassaan

Kesällä hylkeet liikkuvat paljon laajemmalla, yli 90 neliökilometrin alueella. 

Kun elinalue on suppea, eläimet ovat herkkiä häiriöille. Jos ihmisiä liikkuu pesimäalueilla lisääntymisaikaan, norppaemo saattaa joutua pakenemaan pesästä ja kuutin mahdollisuus selviytyä heikkenee. Liukkosen mukaan jo kolmasosa Saimaan rannoista soveltuu huonosti norppien pesintään. Saimaannorppa elää ympärivuotisesti lähempänä ihmistä kuin mikään muu hylje. Sen kanssa samoilla vesillä kalastaa 400 000 vapaa-ajankalastajaa ja rantoja asuttaa 30 000 mökkiläistä. 

 Tutkijan mielestä rakentamista tulisi ohjata sinne, missä taloja ja mökkejä on ennestään. Näin norpanpesien lähistöt voitaisiin rauhoittaa ja suojella.

Norpat pesivät rypäissä, koska ne ovat sosiaalisia. 

Sydäntalvella Saimaa on tavallisesti jäätynyt ja rannoille on kinostunut lunta. Silloin sukukypsä naaras valitsee ensimmäisenä kinoksen, jossa on hyvä oleskella ja synnyttää. Sen jälkeen lähikulmille asettuu uroksia. 

Jokainen norppa kaivaa lumeen vähintään yhden, enintään jopa kymmenen pesää. Jossakin niistä hylje lepää keskimäärin joka toinen yö joitain tunteja tai pitempään. 

Viime vuosien vähälumisina talvina norppien avuksi on kolattu apukinoksia. Tästä on ollut hyötyä: esimerkiksi vuonna 2014 kaikki 60 kuuttia syntyivät apukinokseen.

Pesäpaikkoja kasataan Metsähallituksen johdolla ja vapaaehtoisten voimin, ja toimet perustuvat Itä-Suomen yliopiston tutkimuksiin. Parhaillaan tutkijat kehittävät kelluvia igluja sekä järviruo’olla tuettuja keinopesiä. Useat norpat ovat käyttäneet kumpaakin mallia.

Keväisin noin kuukauden päästä siitä, kun naaraat ovat synnyttäneet, urosnorpat tappelevat. Tutkijat eivät ole päässeet jään alle katselemaan, millaista mellakkaa ne pitävät, mutta räpylöihin ja häntään tulleet haavat he ovat panneet merkille. Lisäksi he ovat kuulleet kiivasta rummutusta. 

Emo imettää, tulee kiimaan ja parittelee ennen kuin vieroittaa kuutin. Norpalla on viivästynyt sikiönkehitys: Hedelmöitymisen jälkeen munasolu jakautuu muutaman kerran ja jää lepäämään kohtuun. Se alkaa kunnolla kehittyä vasta imetyksen loputtua. 

Yhdentoista kuukauden päästä syntyy uusi kuutti.

Tiede Luonto -lehti 3/2020 kertoo lisää supisuomalaisesta hylkeestä. Lue, miten asiantuntijat kommentoivat kahta villiä ideaa vain 400-päisen saimaannorppakannan tukemiseksi. Ensimmäinen ehdotus on viedä saimaannorppia Inariin, toisen mukaan laatokannorppia voisi siirtää Saimaaseen.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla